Stephenie Meyer: Keskiyön aurinko, WSOY Kustannus

Haluthan ne on vampyyrillakin

Vampyyriperheen parissa kuluu tunti jos toinenkin

Stephenie Meyer: Keskiyön aurinko, WSOY Kustannus

Että sitten kirjoitettiin vampyyripojan perheasioista ja rakastumisesta kuvankauniiseen ja kivasti tuoksuvaan Bellaan, joka tietysti ei satu olemaan vampyyrikaan.

Sehän on semmoinen rakkaustarina, että oksat ja latvatähti pois suutarin joulukuusesta. Tämmöistä makoisaa rakkaustarinaa varmaan lukevat mieluusti nuoret ja vanhat. Ja mikä parasta, nyt on suurennuslasin alla myös vampyyripojan perhe. Mutta se tuhoisalta näyttävä rakkaustarina Bellan kanssa on kouluromantiikkaa parhaasta päästä:

…”Bella vilkaisi ylös veitikkamaisesti virnistäen, ja me nauroimme yhdessä. Oli niin huojentavaa nauraa raskaiden paljastusteni jälkeen, että nauruni muuttui huvittuneesta riemastuneeksi…Me kuuluimme yhteen, niin mahdotonta kuin se olikin. Kaikki tässä asetelmassa oli väärin, tappaja ja viaton lähekkäin, paistattelemassa toistensa seurassa, kaikessa rauhassa”…

Asetelmahan on kiva ja näkökulman vaihdos kertojassa tekee hommasta vielä kivemman variaation entisestä aihepiiristä. Jokainen kun näkee asiat normielämässäkin omasta perspektiivistään.

No mie en erityisesti ole ollut kiinnostunut vampyyrijutuista, mutta jotenkin tajusin, että mistä johtuu etenkin nuorten hullantuminen tämäntyyliseen proosaan. Oma poikani tihruaa vielä neljättäkymmentä käyvänä alieneita läpi yön ja uskoo Rauni-Leena Luukaseen, puhumattakaan amerikkalaisiin, jotka säilyttelevät Pentagonissa suuria ja mullistavia salaisuuksia avaruuden muukalaisten vierailuista maan päällä. Turha sitä on tämmöiselle sanoa, että lukaiseppas välillä noita poliittisia elämänkertoja, tai wanhoja klassikoita.

Tämmöisen vampyyri-tavis – suhteen selvittelylle on paikkansa. Siinä samalla tulevat selvitetyksi myös semmoiset asiat kuin kaiken voittava rakkaus ja muut nuorten hömppäteemat ( sanoo wanha turpiinsa saanut rakkauden konkari ja kriitikonrenttu). Nuorten on ns. ”lyötävä päätään seinään”, että nuppi vahvistuisi. Joku kestää sen joku ei. Olivathan ne Romeo ja Juliakin melkoisessa haipakassa rakkautensa kanssa.

Kiva ja turvallisen paksu tiiliskivi.

Lukijat mitattaneen miljoonissa.

Maineteko kirjailijalta, kun pelkkä kirjojen lukeminenkin on nykyaikana monelle kiven takana. Kas kun kännykkää ja sosiaalista mediaa pitää räplätä päivät pitkät.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

Päivi Laitinen: Outojen otusten jäljillä, Tammi Kustannus 2021

Loch Nessin hirviöstä suomalaisiin järvipetoihin

Mielenkiintoista luettavaa kummajaislegendoista

Päivi Laitinen: Outojen otusten jäljillä, tutkimusretkiä lumimiesten, vesihirviöiden ja muiden merkillisten olentojen maailmaan, Tammi Kustannus 2021

Onhan näitä hirviölegendoja. King Kongiin ennen moni uskoi, mutta lienee ollut vain Hollywoodin porukoitten nerokas keksintö.

Sama se oli frankensteinin suhteen. Joskus pukataan esille avaruuden olentoja, kuten alienit, joiden verikin on keltaista, hyvin syövyttävää happoa.

Mutta iisalmelainen Päivipä on kiinnostunut erikoisista ihmisistäkin, kuten edellisessä kirjassaan Reissunaisia, jossa kerrottiin naismatkailijoista.

Tässä kirjassa perehdytään mm. lumimiehiin, isojalkoihin, Sumatran pikkuihmisiin, Loch Nessin hirviöön, suomalaisiin järvihirviöihin, Brittein saarten kummituskissoihin, Ruokolahden leijonaan, hirmuliskoihin, merihirviöihin, mongolialaisiin kuolemanmatoihin.

Kyllähän niitä kummajaisia maailmaan mahtuu. Kautta aikain sirkukset ovat kiinnostuneet palkkaamaan kääpiömäisiä pikkuihmisiä ja niinpä vain Bond-filmien tekijätkin nappasisivat 120 – senttisen Herve Villechaizen pahisten puolelle. Roger Moore kertoili, että Herve oli seksimaanikko ja makasi filmien kuvausten aikana 120 naisen kanssa. Et sillei.

Kirjan tekijä on tehnyt ihan tarkkaa työtä. Niinpä hän kertoilee mm. Ruokolahden leijonasta tähän tapaan:

…”Yksinään työskennelleen miehen päivä oli sujunut niin normaalisti kuin nyt työpäivät yleensä sujuvat, mutta hieman ennen puoltapäivää tapahtui jotakin epänormaalia: Auvisen eteen, noin kahdenkymmenen metrin päähän, asteli arvokkaasti naarasleijona. Iso kissa ja metsätyönjohtaja tuijottelivat hetken toisiaan silmiin”…

Itse vietin leijonabuumin aikaan päivän Ruokolahdella kameroineni. Paikallisessa baarissa kaljaukot innostuivat ja hihkaisivat toimittajalle: – Myö kävästään baarista ketsuppipullo. Töhrit sillä naamasi veriroiskeille ja tulet näkösälle tuolta metsänrajasta pöllämystyneenä leijonan kohtaamisesta. Myö otetaan siusta kuva, niin saat lehteen kunnon jutun. No mojovan jutun tein kyllä. Paikallisten kanssa oli kiva jutella. Joensuun maakuntalehti juttuni julkaisi.

Mutta asiaan. Tämmöiset kirjat ovat todella makupaloja. Itse kirjoittelen tätä sepustusta aamutunneilla. Saa nähdä, kun menen peiton alle neljän aikaan aamusta, että kömpiikö viereeni itse Fidzin merenneito, josta kirjassa myös kerrotaan vinkeitä makupaloja.

Kertakaikkiaan. Ihan, halavattu, iho meni kananlihalle yön kukkujalta. Oishan sitä toisaalta sopinut livauttaa kirjaan kuvasivu noista kummajaisista, vaikka napakoita piirroksia. No onhan kansi kyllä onnistunut kuva-anniltaan.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

Kanttorilan kumma vieras, Haamu Kustannus

Mistä se outo tyttö tänne tupsahti

Positiivista kummitusviihdettä

Tiina Hautala&Marjo Nygård: Kanttorilan kumma vieras, Haamu Kustannus 2021

No jopas nyt jotakin ja voi hyvänen aika. Kesäkahvilaksi muutettuun kanttorilaan tupsahtaa pikkuinen tyttö valkoisissaan. Ihan on eläväinen pikkuneiti. Juttelee niitä näitä, mutta ilmassa häivähtää outu tuntu, epätavallinen etten sanoisi.

No tämä kyseinen kanttorila on todella olemassa. Juuret johtavat aina 1700-luvulle. Onpa vankka rakennus kestänyt aikaa. Joskus se oli kirjasto, joskus kulkutautisairaala, kanttorien kotina ja kesäasuntona.

Tarinasta puheenollen, on kuultu että wanha kanttori asuu vieläkin yläkerrassa ja järjestää kolinoita ja kylmiä tuulenviuhahduksia asukkaille, niinkuin kummituksilla on tapana.

Mutta tämä tyttö se vaikuttaa ihan normaalilta, ei miltään haamumaiselta häivähdykseltä. Neuvoo emännälle senkin, että missä limulaatikkoa säilytetään.

Kivojahan tämmöiset kesäkahvilat ovatten. Lapin reissullani käväisin kesäkahvila-koulumuseossa, jossa lapsuuden muistumat häivähtivät eloon. Kahdenistuttavat pulpetit, varrellinen ja suuri helmitaulu, aapiskukkokirjoja, kuvatauluja, jotka nykyisin maksavat antiikkimessuilla satosen. Oli suuri liitutaulukin, johon lapset saivat taiteilla vaikka kukkia tai menninkäisiä.

Tämä kanttorila on semmoinen kiva miljöö. Lampaitakin siellä on lapsille rapsutettavaksi. Mutta ne tarinat. Vanhat ihmiset tulevat hyvin tietävän tuntuisiksi, kun kolistelijoista ja muista kummitushäivähdyksistä puhutaan. Heillä kun on tietoa kummitushistorioista.

Että mitä. Kirja on kiva ja hauska kummitusjuttu, joka päättyy vielä ihan mallikkaasti, mutta jää kuitenkin kutkuttava tuntu, että jospa sittenkin siinä oli jotakin…

Tykkäsin kirjan tyylistä ja kuvallisestakin annista. Tekstikin osoittautuu ihan pieteetillä ja huumorilla tehdyksi. Näin sitä pitää lapsille kummitusviihdettä tehdä, ei millään hirvityksillä ja painajaisia lietsovilla virityksillä.

Kertakaikkiaan ja voi suutarin pieksut lohivaapussa.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

Terhi Törmälehto, Taavi, Otava Kustannus

Taavi laittoi vanjoja pötkölleen

ADHD – sotilas, vai mikä

Terhi Törmälehto: Taavi, Otava Kustannus 2021

…”Suomi lähettää matkaan puoli miljoona miestä. Taavi on Karjalan armeijan VI armeijakunnan 1. jääkäriprikaatin 4. pataljoonan 3. komppanian 2. joukkueen 2. ryhmän jääkäri.

He menevät edellä, takana melkein koko Suomen muu armeija. Ja välillä, kun heidän komppaniansa etenee kärkenä ja kun pyöräjonon takaa, mieheltä miehelle, saapuu Taaville osoitettu kutsu polkea eteen, hän tietää, että on ensimmäisistä ensimmäisiä”…

No, Taavi teki mitä käskettiin. Joku ajatteli, että tuo hullu voisi jo saada viimeisen osuman. Mutta Taavipa ei saanut. Hän oli tappaja parhaasta päästä. Kylmäverisiä tappajia tarvittiin Suomen riveissä. Ja noteerattiinhan Taavin panos isänmaan puolesta Mannerheim-ristilläkin.

Mutta Taavi pahalainen ei Ruotsissa hitsarina ollessaan osannut erottaa sotatappamista ja siviilitappamista toisistaan. Siitähän rapsahti kakkujen kakku, eikä tullut mitaleita, pieni selli vain.

No näitä tarinoita on monta. Oma isäni, jota pidän nykyisin sankarinani, oli viisi vuotta pioneerin hommissa. Jos pioneerin työt loppuivat niin etulinjaan, tekemään mm. retkiä vihollisen selustaan.

Mutta tämä, paikoin runollinen kirja, on oiva osoitus siitä, että nainenkin osaa tehdä sotakirjan, tosin naisen mentaliteetilla. Jopa Taavin oma äiti taitaa surra enemmän Taavin listimiä vanjoja kuin konsanaan Taavia.

Tosi sotakirjoja yleensä tekevät miehet ja niissä ei ole säälille sijaa. Mutta kun luin Törmälehdon humaanillakin lähestymistavalla kirjoittamaa teosta, huomasin, että vain nainen voi välittää sodan mielettömyyden yhtä taitavasti ja tunteella.

Nostan hattua Taaville.

Hän oli sotasankari, mutta unohti, että siviilissä tappaminen on eri juttu. Lain koura ei tunne sotasaavutuksia, se on kylmä ja luinen. Kyllä joku voi välttää lain kouran kun on tarpeeksi taustavoimia, mutta Taavi ei ollut niitä miehiä.

Kiitos kirjasta Terhi.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Lisa Jewell: Kaikista synkimmät salaisuudet, WSOY Kustannus

Adoptiolapsen painajaiset

Jewelliltä pukkaa psykologista trilleriä

Lisa Jewell: Kaikista synkimmät salaisuudet, WSOY 2021

Lukuromaanirouvalta ilmestyi kevyttä kamaa, jota mieluusti lueskeli, kun muuta tekemistä ei ollut. Mutta eipä aikaakaan ja voi hyvänen aika. Rumasta ankanpoikasesta, Lisasta, alkoi kehittyä psykologinen virittelijä ja trillerileidi.

No onhan näitä juonenkulkuja paljon. Nimittäin semmoisia, joissa huostaanotettu ja adoptoitu lapsi huomaa, että hänen taustansa ovat aika kimurantteja. Siihen sisältyy esimerkiksi murhia ja sitä rataa. Mutta mitäpä noista kirjan tapahtumista paljastelemaan. Eräs kuulu dekkarintekijäkin varoitti, että hänen kirjansa viimeisiltä lehdiltä löytyvää loppuratkaisua eivät kriitikot sitten saa höläyttää esille.

Kirjahan on ihan makoisaa lueskeltavaa ja juonenkäänteitä riittää. Jos Lisa ei psykologisten tekijänä ole ihan Simenonin tasoa, niin tarjoaa ainakin riittävän pitkäkestoisen paketin samantyylistä. Kas kun lukijat kaipaavat yleensä paksuja kirjoja, mieluummin trilogioita, kun haluavat tuudittautua tiettyihin miljöihin ja persooniin.

…”Ehkä joku vain keksi sen. Sosiaaliviranomaiset? Hänen adoptioäitinsä? Libby tuntee otteen itsestään ja identiteetistään alkavan lipsua ja irrota”…

Libby on nuori ja elämä edessä. Mutta oikeiden vanhempien menneisyys alkaa painaa päälle kuin katujyrä. Kolme selittämätöntä kuolemantapausta, joiden joukossa Libbyn biologinen isä ja äiti. Sitten tämä ökyhuvila, joka olisi Libbyn omaisuutta, tai olisiko sittenkään.

Kyllä kirjantekijä on astunut aimo harppauksen kohti uutta ja vaativampaa genreä, psykologisen trillerin maailmaan.

Ihan tuo sai lukijankin mieleen pimeät aukot suvun ja vanhempien elämässä, joista oli joskus tihkunut tietoa ja varomattomia sammakoita suvun suusta.

No, mikäpä siinä. Tämmöistä lukee ihan mieluusti ja samalla oma identiteettikin horjahtelee. Sehän se on kunnon romaanin tae, että teos saa lukijan oman psyykenkin käymistilaan.

Hyvä Lisa.

Olet oikealla suunnalla, kun jätit romanttiset best sellerit ja siirryit vaativampaan genreen.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Elina Solja: Rohkeasti sinä! Tammi Kustannus 2021

Itsetunto kuntoon

Sosiaaliset kontaktit tärkeitä

Elina Solja: Rohkeasti sinä!, Tammi Kustannus 2021

– Kaveruus voi syttyä erilaisten ihmistenkin välille.

– Kömmähdyksille on osattava nauraa.

– Älä tee nopeita johtopäätöksiä ihmisistä.

– Aurinkoinen sää tuo kaikista esiin hyvät puolet.

– Jokainen hyvä teko kertoo vahvuuksistasi.

Nuoriin on tärkeää valaa hyvää itsetuntoa. Tässä kivassa kirjassa on homma otettu haltuun eläinhahmojen avulla. Jokaisella ihmisellä on jonkun eläimen luonteenpiirteitä, opettaa kirjan tekijä. Eläimistä voi oppia vaikka itsehillintää.

Ennen kun toimme lehmiä metsälaitumelta, niin puhkesi äkillinen rajuilma. Olin jotakin seitsemän vuoden paikkeilla. Salama iski aitatolppaan ihan lehmäjonon vieressä. Eläimet karkasivat sekasortoisena laumana viljapeltoon, joka sattui olemaan matkan varrella. No neuvokas isosisko nosti minut, pikkuipanan, rauhallisen kirjo-lehmän selkään. Kirjo oli lehmäkatraan pomo, suuri vaskikello kaulassa, eikä vähistä säikähtänyt. Kirjo löntysteli poika selässään turvallisesti kotiin sillä aikaa kun sisko haali lehmäkarjan takaisin tielle. Semmoista rauhallisuutta kuin oli kirjolla, tarvittaisiin elämässä. Vaikeudet tulisi ottaa vastaan harkiten eikä hössöttämällä ja eskaloitumalla.

Mutta mitäs minä nyt. Kirja on tehty nuorille tytöille. Niinpä taitto ja tekstit ovat lukijaystävällisiä ja kiinnostavia. Kun pidin kirjastotuntia joka viikko ekaluokkalaisille, he selasivat eläinkirjaa ja kun käänsivät sivua tuumivat:

– Mie haluisin olla tuo.

-Miepä olisin tuo.

Eläimiin samaistuminen on lapsille terapeuttista. Niinpä kirjan tekijä on oivaltanut tärkeän pointin lasten tavasta ajatella asioita ja jopa hoitaa psyykeään. Sen tietävät myös lemmikkieläinkaupat. Lapselle ei voi olla parempaa lahjaa, kuin lemmikkieläin, olkoonpa vaikka pienenpieni marsu tai hiiri. Niillä on oma luonteensa ja tapansa viestittää hoitajalleen. Itselläni kun oli angoramarsu, niin se alkoi vinkua heti, kun jääkaapin ovi aukeni.

Elina on löytänyt tähän kirjaansa tärkeän lähestymistavan lapsiin. Huumorilla ja iloisella mielellä pitää elellä ja luoda suhteita toisiin ihmisiin. Ja onhan kirjantekijällä mukana psykologista luotaustakin, kun yhdistelee ihmisten luonteenpiirteitä eläinhahmoihin. Joku eläin on rauhallinen, joku hössöttäjä, joku luotettava ja joku tuuliviiri.

Mainio kirja. Kiitosta vain luontokuvaajalta ja nuortenkirjailijalta, joka kuvausreissuillaankin juttelee villeille eläimille rauhallisesti, kehuu niitä ja puhuttelee. Silleen ne alkavat luottaa kuvaajaan ja tuovat poikasensa ihan rapsutettavaksi. Jokainen ihminen ja eläin on erilainen, pitää vain löytää hänen rinnassaan tikittävä sydän, olla reilu ja rakastava.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

Muumipeikko Hattivattien saarella, Tove Jansson (teksti), Tammi Kustannus

Mystiset hattivatit ja muumiperhe

Jäljittelemätöntä muumien luojaa

Muumipeikko Hattivattien saarella, Tove Jansson, Cecilia Davidsson, Alex Haridi, Cecilia Heikkilä, Tammi Kustannus 2021

Tove Janssonin alkuperäistekstiä kun lukee, niin mukaan kömpii monenmoisia efektejä muumimestarin sielunmaisemasta. Niinpä tämä Muumilaakson kertomuksia – teoksesta napattu juttu näyttää lukijalle heti arvokkaat puolensa. En yhtään ihmettele sitä, että tietty sukupolvi on koukuttunut Muumilaakson tunnelmiin: iloon, pelkoon, hyvään oloon, kateuteenkin tai vaikka onneen. Kaikki on saatu mahtumaan selkeänoloiseen tekstiin.

Muumiperhe menee saarelle, kun tuuli tuo mereltä mukanaan purjeveneen kuin tilauksesta. Mutta ah ja voi. Sattuvatten saareen, jossa hattivatit, nuo persoonattomilta vaikuttavat, pötköoliot pitävät tapaamistaan. Ja kun heidän kulttiesineensä, kultainen kompassi, sattuu tarttumaan muumien vaatteisiin, niin sittenpä ollaan melkein pääsemättömissä tästä hiljaisesta ja aavemaisesta laumasta. Kas, kun he osaavat antaa myös sähköshokkeja viholliselleen.

Kirjaston lastenosaston hoitaja jutteli kanssani ja sanoi, että ikävä kyllä nykyisinä aikoina alkavat kirjat hävitä taistelussa kännykkäörkkejä vastaan. Kas kun niiden kanssa voi itse tehdä jutusta semmoisen kuin mielii.

Niin tai näin. Mobiilit sikseen. Wanhan kriitikonrentun mielipide on että härpäkkeet eivät voita koskaan kirjaa jossa lukija voi värittää juttua ja maailmoita oman henkilöhistoriansa läpi tai saada positiivista vahvistusta vaikeissa elämänkohtaloissa. Terapeuttisia ovatten wanhat kunnon kuvakirjat.

Usein elän impulssien varassa elämääni, kuten monet muutkin lastenkirjailijat. Muutenhan taidetta ei syntyisi. Tämäkin muumikirja nosti minut luovalle levelille ja semmoinen vaikuttaa jopa arjen asioiden ratkomiseen.

Niinpä niin, se on pienestä kiinni.

Jansson kun heitti käsiverkon, niin aina siinä potkiskeli paistikarkeaa saalista. Toven kaltaista neroa ei löydy vuosisatoihin. Kun hän kirjoittaa, hän samalla maalaa rivien väliin tunneilmaston mielensä mukaan aina pelosta pohjattomaan riemuun

Otan hatun päästä.

Tove oli taikuri ja verbaalinero.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Kevin Kwan: Ökyrikkaiden ongelmia, Otava Kustannus

Imperiuin omistaja tekee testamenttijekun

Kivoja uimarantahetkiä lukijoille

Kevin Kwan: Ökyrikkaiden ongelmia, Otava Kustannus 2021

Aasialaiset rikkaat ne vasta ovat omaan luokkaansa. Kokonaan eri levelillä kuin amerikaanot. Vertailukohtana voi käyttää mopoautoa ja rollsia, noin viitteellisesti.

No kun sitten tämmöinen rouva kupsahtaa alta sadan vuoden iässä sukulaisia pölähtää kuulemaan testamentin lukua eri puolilta maailmaa ja kaikilla setelinkuvat silmissään.

Itseltäni kun kupsahtivat vanhemmat, niin en viitsinyt mennä edes perunkirjoitukseen. Sanoin nuorelle vaimolleni, että meillä on tärkeämpääkin tekemistä kuin kuunnella suvun juonimisia. Äiti ja isä olivat minulle lopultakin kultaakin kalliimpia, enkä halunnut sotkea sitä asiaa saastaisiin perintökeinotteluihin. No ylläri oli sitten kuitenkin, että minulle, nuorelle opettajalle, ilmestyi tilille pesämunaa asunto-osakkeen saannin verran. Jollekin oli annettu kolminkertainen perintö pärstäkertoimen vuoksi, mutta sitäpä en ollut kuulemassa. Minulle kun olivat elämässä tärkeimpiä perintöjä hyvät muistot sieltä susirajalta. Perintöriitelyille sanoin hui hai.

Mutta asiaan. Kirja on tuhti romaani, jonka pääjuju, perinnön jako saa lukijan jättämään joskus nipun sivuja syrjään. Joskus siellä sivuilla ryöpsähtää luettavaksi ihan inhorealistista erotiikkaakin, mutta niinhän se itse asiassa on esim. kesäteatterinäytelmien suhteen, että ei se ole näytelmä eikä mikään, jossa ei puhuta härskejä, tai piereksitä ratevasti. Kunnon töräys kesäteatterissa se pelastaa suomalaisen juntin päivän.

No yllärinhän se mummeli järjesti sekä elämällään, että perinnöllään, jonka piti olla satoja miljardeja ja kupsahtaneen kun piti olla ihan imperiumin pääomistajia.

Hyvinhän se Kwan kirjoittelee. Ihan siinä tulee unohdettua uiminen rannalla ja selkä palaa sen halavatun nahkakarheille.

Kyllä Suomen kansa tarvitsee kevyttä viihdettä. Ovatten niin perinpohjin kaunaisia jöröttäjiä.

Halavattu.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Philip Teir: Neitsytpolku, Otava Kustannus

Nainen tekee intellektuellistakin typerän

Arvostettu kirjailija löysi uuden

Philip Teir: Neitsytpolku, Otava Kustannus 2020

Niinpä se vain on, että oli millainen älykkö hyvänsä kysymyksessä, niin naisasioissa hän on joskus piikatytön tasoa. Kas kun elämä pyrkii olemaan muutakin kuin hienoja sanakäänteitä ja mieluusti ruotsinkielisiä sloganeita.

Kyllästyyhän sitä myös älykkö Richard pitkään aviosuhteeseensa, vaimoonsa ja lapsiinsa kun tapaa muistaakseni kustantamon tilaisuudessa nuoruutta hehkuvan Paulan.

Mutta intohimoisella rakkaudella on tapana muuttua ajan myötä raadolliseksi taisteluksi, jossa lyödään toista kuin vierasta sikaa.

No kirjan tekijä on intellektuelli mies. Hän suhtautuu tässä eittämättä omaelämänkerrallisia aineksia sisältävässä romaanissaan elämän proosallisiin lainalaisuuksiin hivenen huumorillakin. Lieneekin niin, että huumori ja rento jutustelu on keino terapoida itseään ja estää eskaloitumiset sun muut henkiset vaivat.

Hyvä kirja on kysymyksessä. Suomalainen, kaiken kokenut mies, lukee tämmöistä varmaan mieluusti. Kun se oma turvallinen Kaisa on tullut jätetyksi ja ajaudutuksi uusperheen kuluttaviin ylläreihin ja miinoihin.

Jos wanhalta kriitikonrentulta, joka on elänyt samassa parisuhteessa 48 vuotta kysytään, niin sallittakoon minun ilmaista mielipiteeni. Sen sanoisin osittain Veikko Lavin sanoin: ”Jokainen ihminen on laulun arvoinen.” Siitä parisuhteen toisesta osapuolesta kannattaa etsiä hyviä puolia ja varata joskus kriisin tullen mahdollisuus tehdä jotakin luovaa, jossa karisevat pimeät salaisuudet parisuhteen ajalta ja muut toisarvoiset jutut.

Se on kumma miten pienestä asiasta suurikin kriisi voi syntyä parisuhteessa. Kannattaa siis kehaista myös toisen saavutuksia, ottaa huumori ja läheisyyden lämpö mukaan. Sillä keinoin voi kaulinta heiluttavasta mantasta tulla elämää sulostuttava ja ihanan kiihottava rakastajatar. Mitä sitä rakastua hurahtamaan kaikkiin piikatyttöihin jotka antavat ymmärtää mutta eivät ymmärrä heti antaa. Räpyttelevät suuria silmiään neitseellisen näköisinä ja kulttuurielämän gurukin rakastuu suin päin.

Miten se oli tämä toinen laulu, Kalle Tappinen, jossa sanottiin: …”Kyllä varmaan, Saaran armaan, kanssa Säkkijärven polkka olis tullut halvemmaks”…

Naisilla kun on alituinen halu testata viehätysvoimaansa ja siinä pyyhkiytyy pois sekin seikka, että kohde sattuu olemaan ukkomies.

Hyvä kirja

Excellent, Skål Philip

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Sven Nordqvist: Viiru ja Pesonen rakentavat auton, Tammi Kustannus

Tosi magee Viiru ja Pesonen

Nordqvistiin ei väsy

Sven Nordqvist: Viiru ja Pesonen rakentavat auton, Tammi Kustannus, 2021

Jopas nyt jotakin ja voi hyvänen aika. Kun nämä kuulut maalaiskaverukset heräävät aamulla, niin naapurin lehmät lentelevät kehää taivaalla. Sen olen kyllä kuullut, että ortodoksien perimätiedon mukaan aurinko tanssii taivaalla pääsiäisaamuna, mutta että että lehmät menevät ovaalirataa taivaankannella.

Viirun ja Pesosen seikkailuihin olen ollut lätkässä heti kun niitä sain käsiini. Niissä on niin kivaa kantritunnelmaa, että sitä on meikäläinen myyty, kuin se entinen iskemätön”tojota” heinäladossa, kun isäntä ei saanut ajokorttia seitsemännelläkään yrittämällä.

Mikä siinä on, että joku lastenkirja kolahtaa niin rajusti kuin paistinpannu lärviin, kun palaa yöllisiltä reissuilta kesäaamuna.

Mutta asiaan. Nyt Viiru ja Pesonen rakentavat polkuautoa ja hommahan hoituu nopsasti kun Pesonen porailee ja virittelee.

Sitten Viiru pääsee säikyttelemään kanoja ja maaseudun eläjiä hurjilla mäkiautoturnajaisilla.

Luulen, että maalaisromantiikka, sopivalla huumorilla, puree lapsiin kuin se kuuluisa seiskan lahjuskeittiöveitsi joulukinkkuun. Nordqvistilla on taito hallussa. Siihen tarvitaan mageita nyansseja kuvakielessä ja tällä kertaa myös lapsen kekseliäisyyttä vaativia luukkuja.

Kirjan rakenne on huisin kestävä ja sivut paksuja, niin että jos vaikka maalla leka katoaa, niin tällä kirjalla onnistuu aitatolppien lyöminen, eikä se kärsi siitä yhtään. Tukeva se pikkulasten kirjan pitää olla, että eivät heti ensimmäisessä koettelemuksessa luukut repsahtele tai vedettävät ja pyöritettävät kuvat muutu invalideiksi, joita isäkään ei saa kiskottua toimeen.

Että mitä. Kirja pelasti päiväni, ei siinä mitään. Hellettä on odotettavissa mutta puen kunnon viiru-uikkarit ja käyn kymmenen kertaa uimassa. Lisää tämmöisiä niin lapsilla säilyy pelihuumori ja turnauskestävyys vaikka näinä vaikeina korona- ja helleaikoina.

Voi peijoona ja latotanssit noita kaveruksia.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen