Upea näyttely Lappeenrannan Taidemuseossa

Pylvästaidetta ja työn kuvia

Mielenkiintoista katsottavaa

Sirpa Hynninen & Vesa-Ville Saarinen, Lappeenrannan taidemuseo, 15.9. 2018 – 6.1. 2019

Juho Rissanen, Nuorten naisten sunnuntainen vierailu, Lappeenrannan taidemuseo, 15. 9. 2018 – 6.1. 2019

Taiteilijakaksikko Hynninen-Saarinen on on tehnyt yhteistyötä peräti viisitoista vuotta. Kun tiimissä mietitään teosten teemoja ja rakenteita, he eivät edes halua nimetä taidettaan kummankaan nimelle. Taiteen teko on heille yhteinen asia. Molempien mittava CV osoittaa, että ahkeruus on johtanut kymmeniin näyttelyihin aina Tukholmasta Helsinkiin ja Lappeenrannasta Bonniin.

Menin katsomaan näyttelyä mieli avoimena. Massiiviset kierrepylväät saivat minut yllättyneeksi. Mikä työmäärä, mitkä materiaalit! Pylväät ulottuvat lattiasta kattoon ja niiden pintamateriaalina on käytetty tuohta, karamellipapereita ja aaltopahvia.

Kun tulin näyttelyn toiseen huoneeseen, siristelin silmiäni. Pieniä miniatyyrisia teräsveistoksia, jotka osoittautuivat työn kuviksi, kuten alkuperäisessä ideassaan työaiheisten kadunnimikylttien koristeena. Tutkin veistoksia läheltä ja kameran makrolinssin läpi. Kysysymyksessä on myös yksityinen fiktio, kun mielikuvitukselliset metallilankakiehkurat koristavat työntekijöiden puuhailua työvälineineen.

Myös videoinstallaatiossa toistuu sama teema, tosin kolmannessa näyttelyhuoneessa on mm. luontoon yhdistettyjä ihmishahmoja installaatioina. Luonto, työ ja kaupunkinäkymät tuntuvat kiinnostavan taiteilijoita pylväiden ohella.

Pidin näyttelyä kiinnostavana näyttönä työparilta. Etenkin duunariaiheisten töiden kohdalla pysähdyin toviksi. Parin taide todella pysäyttävää, vaikka ei olekaan erityisen efektiivistä tai vaikuttavaa, jopa väsyttävän toistoista. Parille on myös tullut tunnustusta apurahojen muodossa ja taiteen kysynnän vuoksi. Näistähän taiteilija elää, vaikka sielu sanoisi muuta.

Juho Rissasen seinämaalausluonnokset Hackmanin taloon Viipurissa ovat jääneet jäljelle, vaikka lopulliset maalaukset ovat tuhoutuneet. Myös muita Juho Rissasen teoksia on nähtävänä. Teokset ovat arvokkaita. Kovia kokeneen, työläistaustaisen Rissasen taide liittyy hyvin myös näyttelyä suurelta osin kattavaan työ-teemaan.

Jouko Varonen

Juho Rissasen taidetta

Työaiheinen videoinstallaatio

Pylväitä. Etualalla tuohipylväs,

takana karamellipaperipylväs.

Yksityiskohta karamellipaperipylväästä.

 

Työaiheista pienoistaidetta teräksestä.

 

 

 

Unto Eskelinen: Tavvoo savvoo, Docendo-kustannus 2018

Luojal luomia ne on mölökkeröttii

Upea kirja savon murteesta

Unto Eskelinen: Tavvoo savvoo, Docendo-kustannus 2018

– Petterj on semmonev vilikas poejankilimu.

– Vaekka lähettiin niiv varrae, siitä näheh huttuhongolle jouvuttii.

– Nua vaevaset sormet ouvvat yksiä joperoeta ennen kuv vertyyvät.

– Asijahan suattaa olla justiisa näen tahikka olla tok olemattakii.

Savon kieli on ilmaisurikasta. Tässä kirjassa annetaan usein aakkosellisen sanakirjan lisäksi hykerryttävä lauseyhteys pienillä esimerkeillä. Toki mukana on suomi-savo ja savo-suomi osastot, jotka lisäävät kirjan käyttömahdollisuuksia. Pohjois-Karjalassa lapsuuteni eläneenä löysin kotiseutuni murteessa paljon yhtymäkohtia savon murteeseen. Siksi huomasin, että selvitin nämä kirjan tekijän savonkieliset miinat usein helposti.

Esimerkiksi semmoinen sana kuin älämiskö oli heti hallussa. Niinpä vanha isäntä saattoi sanoa myös Pohjois-Karjalassa peräkammarinpojalleen, että sie olet semmonen älämiskö, että et ymmärrä naisten perräänkää mittää. Lauseyhteys kertoo tälläkin kertaa mistä on kysymys, vaikka sanan vivahteet jäävät vielä selvittämättä.

Jäännöslopuke, eli aspiraatio tuli minulle tutuksi jo suomen kielen approbatur opinnoissa. Kun kirjakielessä varsinkin Länsi-Suomessa käytetään puheessa sanontaa hakkaa päälle, savolainen sanoo hakkaap piälle. Aspiraation muotoja on monenlaisia. Sanan loppuinen j on myös savon murteessa yleinen. Niinpä voidaan sanoa, että joku heräs keskej unijaa. Mahdollisuuksia variaatioihin on monta.

Kirjahan on aarreaitta, varsinkin minulle, jonka vaimo on elänyt lapsuutensa Iisalmessa, oekeitten ihmisjten opissa. Niinhän ne sanovat jo kliseisesti, että kun savolainen puhuu, niin vastuu on kokonaan kuulijalla.

Unto Eskelinen tuumii tämän ties monennen päivitetyn painoksen esipuheessa, että kaikkein savolaisimpia sanoja ei edes tietokone käsittänyt, joten piti olla tosi huolellinen käsikirjoitusta tehdessä ja oikovedosta lukiessa. Onhan se niinkin, että savolaisen saaminen vastuuseen sanoistaan ja tekemisistään on kuin yrittäisi sitä kuuluisaa käärmettä sovitella haulikon piippuun.

Jouko Varonen

 

 

 

Don Rosan parhaat, Mestarin omat suosikit, Sanoma Media Finland

Don Rosa on nero

Mahtavia ankkasarjiksia

Wald Disney, Don Rosan parhaat, Mestarin omat suosikit, Sanoma Media Finland, 2018

Don Rosa ei ryhdy edes kustantajien tilaisuuksissa mainostamaan tuotoksiaan. Tuumii, että sarjisfanit kyllä löytävät ne, jos ne ovat sen arvoisia. Ja hyvää jälkeä on syntynyt. Tämäkin Don Rosa – kooste on jo 26. Rosan ankkasarjojen kokoelma, joka on Suomessa julkaistu. Yleensä niistä on otettu kymmenkunta painosta.

No sepä siitä. Tässä kirjassa seikkailevat tutut hahmot, kuten Aku veljenpoikineen, Roope, Karhu-kopla, Milla Magia, jne…

Tarinassa Nokanneulan tapaus Aku on kunnostautunut pilvenpiirtäjän ikkunoiden pesijänä ja on siinä hommassa varsinainen taituri – on kunnes alkaa näyttää veljenpojille taitojaan jossakin pilvien tuntumissa. Värikäs kuvakieli todistaa, että näistäkin aineksista saa tehtyä melkoisen huvinäytelmän.

Jutussa Nokkadamuksen kirous, on Roope – Ankka kiinnostunut vanhasta kultakorusta, joka tarujen mukaan tuottaa sekä onnea, että epäonnea. Kun jostakin luolastosta löydetään Nokkadamuksen patsas, jonka rinnalla kimaltelee tuo koru, nappaa Roope sen oitis kaulaansa. Mutta eivätpä Roope ja Aku-parka arvaa, mitä korun sieppaaminen tuo mukanaan. Taas mestarillinen suoritus Rosalta.

Paino-ongelmia hulluttelussa on Milla Magia ostanut Luccan noitakonferenssista uuden taikasauvan. Sitähän pitää kokeilla Roopeen ja Akuun. Millalla on myös taka-ajatus, että hän samalla vohkii Roopen kallisarvoisen ensilantin. Loppuidylli on tietysti ankkojen puolella ilkeän Millan jäädessä murehtimaan katkennutta sauvaa. Rosan kuvakieli on tässäkin jutussa riemastuttavaa.

Kirjan taitto, sekä kuplatekstien määrä on lukijaystävällistä lajia. Rosakin on pelkistänyt kuvissaan juttuja mukavasti. Niissä on sopiva jännite yhdistettynä mestarilliseen kuvakieleen. Nautin joka hetkestä Rosan sarjiksien parissa.

Jouko Varonen

 

 

 

Kylmäkorpi, Paha silmä, Reuna-kustannus

Kylmäkorpi-sarjan uutuus

Rinneoja osaa asiansa

Jasu Rinneoja: Kylmäkorpi, Paha silmä, Reuna-kustannus 2018

Mystinen Paha silmä – koru kietoutuu kolmen naisen murhaan. Lopulta murhaaja käyttää sitä myös harhautuksena. Kolmelta nuorelta naiselta viilletään kurkku auki pienin väliajoin. Poliisit löytävät johtolangan, joka karsii melkoisesti mahdollisten murhaajien joukkoa. Murhat on tehnyt vasenkätinen henkilö.

Myös se, että murhaajalla on ollut mukanaan koira, voi olla tärke vinkki. Ehkä hän pystyi hämäämään uhrinsa koiran avulla ja tekemään tekosensa äkkiarvaamatta.

Kirjassa paneudutaan myös poliisien yksityiselämään. Yksi odottaa esikoistaan. Toisen vaimo on taas repsahtanut juomaan. Muitakin asioita valotetaan työryhmän jäsenistä ja heidän kotioloistaan. Tämä lisää mielestäni dekkarin arvoa.

Turkkilainen pizzeria, jota on häväisty paljon häiriköitten toimesta herättää tietysti poliisien mielenkiintoa. Poliisintyöhön johdattelu on mielestäni oivallista. Kas kun poliisimiesten ( ja naisten) pitää olla skarppina ja heittää vaikka huulta murhapaikalla, ettei paniikki pääse yllättämään tärkeässä tehtävässä. Näin se on monessa muussakin ammatissa. Voi tietysti vaikuttaa kornilta, mutta luulen että tällaista keinoa mm. lääkäritkin käyttävät.

Juonen kuljettelu on kirjassa tietysti hitaanlaista, mutta heti tulee mieleen mitä Agatha – täti sanoi Hannu Tarmiolle, kun tämä valitti mestarin kirjojen olevan vähän pitkäveteisiä: – Mutta eikös loppu olekin räväkkä? Siinä se on sanottu. Dekkarintekijän on pystyttävä pitämään lukijan mielenkiinto vireillä jatkuvan johtolankojen metsästyksen ajan. Rinneoja onnistuu mielestäni siinä aika kivasti. Sivujuonteita siis tarvitaan.

Kirjailijalla vilahtaa mukaan huumoriakin ja henkilöiden yksityiselämän analyysia, joka on todentuntuista. Yllätysloppu kuuluu asiaan ja tietysti joku olisi odottanut henkilön kuuluvan niiden joukkoon, jotka on jo esitelty. Kirja on ammattimiehen työtä, ei mikään perustelematon raapaisu. Mamu- vähemmistöjen kurimustakin siinä sivutaan todentuntuisesti.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Kiitoskirjeitä, Laura Salama, Reuna-kustannus

Arjen kultaa

Kiittelen ihmisiäni

Laura Salama: Kiitoskirjeitä, Reuna-kustannus, 2018

Laura Salama näyttää kirjoituksistaan päätellen olevan toimittaja ja kirjoittaja. Hänen tehtävänään on mm. istua seminaareissa, kuunnella näyttelyn esittelijää, joka ei ole kunnolla perehtynyt aiheeseensa, tehdä muistiinpanoja ja juttuja.

Niinhän se on, että arki-ihmisissä on meillä monta tärkeää henkilöä, jotka valaisevat matkaa, ainakin kappaleen verran, joskus pidempäänkin, kuten aviomies ja perhe, isä, äiti, mummi ja pappa.

Vuodet tietysti kultaavat muistot, mutta näyttää siltä, että Salama on kokenut ihmisten taholta pelkkää hyvää. Joskus tietysti särmäisempi esitystapa toisi jäntevyyttä ja säröä tekstiin. Siinä se taito punnittaisiin, kun kirjoittaisi kiitoskirjeen todella ilkeälle ihmiselle.

Koiralleenkin voi kiitosta jakaa, tottakai: Muutettuasi yhdeksänvuotiaana omakotitalosta kerrostaloon opit vielä uusille koiratavoille; olemaan haukkumatta jokaista rapusta kuuluvaa kolausta ja aamulehden tipahtamista postiluukusta.”

Teksti on sujuvaa ja lukijaystävällistä lyhyine ajoineen. Silti jäin kaipaamaan jotain muutakin kuin hymistelyä. Ei jokaisen elämä kuitenkaan tarjoa pelkkää kiitoksen aihetta. Mutta, kuten kirjan nimi sanoo, se on kiitoskirja, ja muuta ei sovi toivoa. Positiivinen lähestymistapa on vielä tärkeää nykyaikana, kun televisiokin pukkaa katsottavaksi, jopa uutisissa, pelkkää murhetta.

Joskus kirjailija pistää terveiset Isä Jumalalle: Sinäkin, Isä Jumala, olit pellolla, hiljaa hyräiltynä virtenä, Niilon päiväunen vartijana. … Mielestäni kyse oli turvahyrinästä ja sadusta, joksi kuvittelen uskon sinuun olevan, Isä Jumala, silloinkin kun se on pienen ihmisen ikiomaa, ilman suuria saleja ja suuria kirkkoherroja. Toisinaan muuten sekoitan sinut joulupukkiin, jonka satua ja hyvää hyrinää odotan joulun alla yhä.”

Kivan kirjan on Laura Salama tehnyt. Se antaa positiivista pilkettä arjen puuhiin ja on verbaalistikin aito, joskin liian sovinnainen, kliseinen ja ohut.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Helena Väisänen: Kuoleman tuoksu, Reuna-kustannus 2018

Taitavaa juonenkehittelyä

Dekkari Lappeenrannan miljöissä

Helena Väisänen: Kuoleman tuoksu, Reuna-kustannus 2018

Helena Väisäsen esikoisdekkari liikkuu lappeenrantalaismiljöissä ja lääkärimaailmoissa. Naispoliisikin on uusi tuttavuus, hajuyliherkkä Saara Joho. Hänen miehensä, lääkäri-Juha,  on yhteyksissä firmaan joka tutkii uuden mullistavan lääkkeen valmistusta. Samalla tulisi tietysti paljon kahisevaa tilille firman pomoille.

Saaran mies kuolee auto-onnettomuudessa. Toinenkin lääkäri, joka on em. firmaan yhteyksissä kuolee, tällä kertaa jäävesipaljuun kurkku viillettynä. Epäiltyjä on paljon. Kun Väisänen pääsee verbaalisti kankeahkon alun jälkeen vauhtiin, alkoi jo kriitikon mielessä kuvastella uusi, kansainvälinen trilleristikyky.

Ei ole aivan tavallista dekkareissa, että poliisi omaa myös poliisikoiran taitoja tarkan hajuaistinsa vuoksi. Saara Joho on sellainen. Väisänen onnistuu punomaan tämän hajuaistinkin tiimoilta todentuntuista fiktiota. Myös jutun juoni, pitkistyessään, osoittaa kirjailijan taidon kuljettaa mainiosti dekkarin juoniaihelmia. Saara Johossa alkaa, kun on vuosia miehen kuolemasta, ilmetä myös Reijo Mäen Varekseen lanseeraamia antisankarinaineksia, eli stressihakuista ryyppäämistä ja seksiseikkailuja.

Saaran omaankin kotielämään, entisen rakkaan miehensä kanssa, luodaan uskottavan tuntuisia kuvakulmia.  Vahinko vain, että Juha taisi olla liian rehellinen ja tekemisissä väärän firman kanssa.

Jossakin vaiheessa somalipakolaisia alkaa kadota. Tämä aihelma on epäuskottavan tuntuinen ja senkin juuret johtavat sylttytehtaalle, eli lääkefirmaan, kuinkas muuten. Kokeiluille kun tarvitaan koekaniineja. Kirjailijahan paransi kuvaustaan huimasti loppua kohden. Kirja on yllättävän jäntevä ja mielenkiintoisen tuore. Jopa lääketieteellisiä näkökulmia tarjotaan uskottavan tuntuisesti.

Mitä tulee loppuratkaisuun, se on todella efektiivinen ja raju. Ihan tulevat mieleen Bondin loppurytinät ja Indyn käärmeluolat. Kuinka ollakaan Saara Johollakin on kännykän taustamusiikkina Bond-Sävelmä. Kirja on todella mainio, ei mikään tavanomainen esikoinen.

Jouko Varonen

( SARV:n jäsen)

 

 

 

Rouva C., Gummerus-kustannus 2018

Vaikuttava fiktio Minna Canthista

Parisuhteen analyysi

Minna Rytisalo: Rouva C, Gummerus kustannus 2018

Jyväskylän opettajaseminaarin oppilaat Minna ja Flora eivät ole aivan sovinnainen pari sen ajan seminaarin sääntöjen mukaan. Pitäisi olla ryhdikäs tuleva kansankynttilä. Ei missään tapauksessa saisi solmia naisten keskeisiä, kyseenalaisia suhteita. Mutta Minna ja Flora vähät välittävät moisesta. Tanssiminen naisparilla tai liian läheiseksi käyvä koskettelu kiirivät tietysti niissä ympyröissä muidenkin tietoon.

Mutta niinhän siinä käy, että molemmat, nuoruuden intoa hehkuvat tyttöset, löytävät seminaarin lehtorit elämänkumppaneikseen ja sehän heille riitti seminaarista. Kun sormus on sormessa sopii kokeilla kotirouvan arkista elämää.

Minnalle tuli seitsemän lasta ja siinä oppi todella, millaista on olla synntysvuoteella ja passata miestään. Mutta Minnan mies on luvannut kohdella vaimoaan hellästi ja se on riittävä lupaus avioliiton perustamista varten.

On vaikeuksia ja kriisejä, tottakai. Niitä pitkä avioliitto tuo mukanaan, mutta rakkaus säilyy kuitenkin. Lisäksi Minna alkaa purkaa itseään kirjoittamalla miesväkeä ärsyttäviä juttuja lehtiin. Lopulta tulivat mukaan naisasiaa tihkuvat kirjat. Minnasta tulee aikansa julkkis ja naisten alistamista kritisoiva kirjailija.

Rytisalo on kahdella kirjallaan osoittanut olevansa kirjailijoidemme kärkijoukkuun kuuluva prosaisti. Hänen fiktionsa on lämmintä, mutta myös koskettavaa. Minut tämä Canth-fiktio koukutti täysin mukaansa, etenkin kun jututussa on totta toinen puoli.

Itse olen seminaarin käynyt opettaja, joka on myös kirjoittanut 24 nuortenkirjaa. Jotenkin tunnen railakkaitten naisten tyylin, kun he laittavat kyseenalaisiksi seminaarin aristokraattiset kuviot ja ottavat miestä kuin teemuselänteet tei lallipartiset. Jopa ukkomieslehtorit kiinnostuivat aikanaan miesseminaarin valloittaneista iloluontoisista naisista. Joskus oli ilmassa skandaalin käryä. Mutta naiset vähät välittivät sormuksista potentiaalien aviomiesystävien sormissa. Sen he saivat myöhemmässä elämässään karvaasti maksaa.

Hyvä kirja, jossa olisi ainesta vuoden Finlandia-ehdokkaaksi. Muistui jopa mieleen aiempi Finlandia-voittaja, Viikilän runollinen fiktio C.L. Engelin elämästä.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Köyhä laulaja ja laulajan poika, Docendo kustannus

Kaunis kirja mestarista

Henry Theelin taival

Pertti Mustonen: Köyhä laulaja, Henry Theelin elämää duurissa ja mollissa, Docendo kustannus 2018

Lapsuusmuistoihini kuuluu elokuva Köyhä laulaja, jota tähditti sen ajan kevyen musiikin ykkönen, Henry Theel. Olin myös aikuisena kuuntelemassa Lappeenrannan puistossa ikääntyneen Henryn konserttia. Miehen äänessä oli vielä entistä sointia, vaikka paras italialainen hurma oli poissa.

Tämä kirja perustuu Henryn pojan, Pertti Mustosen muistelmiin, jotka on toimittanut Maarit Tyrkkö. Mustonen tilittää myös omaa taivaltaan Henryn poikana.

Kun nuori Theel lauloi upseereille Tiritomban italialaisella äänenvärillä, oli tie huipulle alullaan. Viihdytysjoukoissa maine vain kasvoi ja sodan jälkeen mies pääsi todella toteuttamaan itseään laulajana. Oopperalaulajaa hänestä ei tullut, vaikka Henry joskus alasta haaveili. Kevyen musiikin saralla kaikki ovet olivat auki stadin pojalle lähes koko hänen elämänsä ajan. Kansa hurrasi ja osoitti suosiotaan seisten jokaisessa konsertissa. Sehän oli Theelille voimaannuttavaa ja kannusti yhä parempiin suorituksiin.

Theel oli laulaja. Hän ei osannut soittaa tai lukea nuotteja. Opetteli laulut kuuntelemalla maailmantähtiä. Tekikin sen niin jumalaisesti, että kohahdutti kansaa vielä vanhoilla päivillään.

Henryn elämän tärkein nainen oli Svea. Mies kävi välillä Oulussa uuden rakkaan hoivissa, mutta palasi piankin Svean ja kirjan kirjoittajan luo Helsinkiin. Hän rakasti viimeiseen asti lastaan jonka sai avioliiton myötä. Svea jäi leskeksi miehen, lentäjän, kuotua. Henry holhosi Perttiä omana poikanaan.

Kirja on todella hyvin kirjoitettu ja toimitettu. Anekdootteja on paljon, jopa surullisiakin, mutta kun laulajan taipaleelta ei paljon suruja löydy ennenkuin Olavi Virta ja muut alkoivat ajaa mestarista ohi ja itsetuntoa koeteltiin. Naisjutut hän piti omana tietonaan, eikä kertonut niistä edes omalle pojalleen saati Svealle.

Laitoin tietysti Köyhän laulajan ja Tiritomban soimaan tabletilta, kun tein tätä juttua ja poskelle tuli jotain kosteaa. Olin Theelin ihailija.

Jouko Varonen

 

 

 

Taiteilijoiden taivaat meteorologin silmin, Maahenki-kustannus

Pilviä ja huipputaidetta

Arvokas teos meteorologilta

Seija Paasonen: Taiteilijoiden taivaat meteorologin silmin, Maahenki kustannus 2018

Sympaattimen meteorologi Seija Paasonen kertoilee, että aihe pilvikirjasta on ollut pitkään hänen mielessään. Niinpä aineistoakin kertyi vaikka useamman kirjan verran. Oli siis valinnanvaraa.

Paasonen on paitsi säiden asiantuntija, myös huipputaiteen tuntija ja ymmärtäjä. Niinpä kirjassa nähdään suomalaisen kultakauden taiteilijoita tai itänaapurin ja monen muun maan huippuja aina 1600 – luvulta 2000 – luvulle. Ensiksi katselin tietysti taideteokset, koska tykkään klassisesta kuvataiteesta. Luin myös Paasosen analyysit pilvistä, aina rajuilmoista tähtitaivaisiin.

Maalaistalon poikana opin vanhemmiltani säiden ennustusta pilvien avulla. Iltaruskolla, aamuruskolla, halo-ilmiöillä ja pilvien ulkoasulla oli omat tulkintansa tulevien päivien säistä. Se oli tärkeää, koska esim. heinäsadon onnistunut korjaaminen vaati siihen aikaan tietämystä tulevien säiden enteistä.

Paasonen on tenyt upean kirjan. Taivaan merkit on jaoteltu aina sinitaivaasta, ohueen yläpilveen, joka tietänee talvella pyryä lähiaikoina.

Joskus vanhoissa maalauksissa on aivankuin lentokoneen jättämiä pilvivanoja. Niitä ei kuitenkaan sata vuotta sitten ollut, joten taiteilijat, kuten Akseli Gallen-Kallela teoksessaan lehmä ja poika on varmaan huomannut, että semmoiset terävät sipaisut sopisivat sinne oikeaan ylänurkkaan.

Mukana kirjassa on paljon meteorologeille tuttuja nimityksiä kuten rastaanrintataivas, pilvitornit, jonopilvet, alasinpilvet, vyörypilvet, kehät ja haloilmiöt. Paasonen osoittaa myös taiteentuntijan lahjojaan tässä kirjassa jota voi lukea ja katsella vaikkapa klassisen taiteen oppituntina. Teos on upea kirjallinen esiintulo meteorologilta ja taiteenystävältä.

Jouko Varonen

 

 

 

Satumaiset salaisuudet, Lector-kustannus

Autiotalosta Lohikääme Omenankukkaan

Kivoja tarinoita värityskirjassa

Satumaiset salaisuudet, toim. Markku Keisala, kuvitus Harri Istvan Mäki, Lector-kustannus 2018

Lohikäärme Omenankukka on alakuloinen. Hän on myrskyntuoja. Kaikkien mielenkiinnon vie kuitenkin pikkusisko. Hänen tehtävänsä oli ajaa tähdet omille paikoilleen. Pikkusiskokin tuumii, että Omenankukka on vain tiellä ja aiheuttaa hankaluuksia. Mutta niin kuin saduissa yleensä tapahtuu, hädän hetkellä Omenankukan taitoja tarvitaan ja kaikki kiittelevät häntä henkensä pelastamisesta.

Poika on aloittelemassa koulunkäyntiään. Sehän on tietysti stressin paikka. Niinpä poika miettii, että jos hänellä olisi ystävä, karvamammutti, niin juttu sujuisi paremmin, sekä koulussa että kodissa. Tuskinpa kukaan edes kiusaisi. Kun tarinassa edetään, niin lastentarinoiden tapaan ongelmat voitetaan ja löytyy karvamammuttikin maskotiksi kirppikseltä.

Perulainen Taiga on asunut jo pari vuotta Suomessa. Maatiaiskissa Reina paikkaa puuttuvia ystäviä ja kaverukset tekevät jopa matkan saareen, josta löytyy luola ja kirje Kreivi Arthur IV :ltä. Sieltä löytyy myös salaperäinen kannu, joka tuo Taigalle onnea.

Tonnelot ja Pinkkelot, pörröiset pienet olennot, seikkailevat etsiessään harvinaista sukulaistaan Pinkkeloa.

Kirjassa on tarinoita, jotka tietysti sisältävät mielenkiintoisia jännitetä kuvakirjaikäisille. Tarinoita ryydittävät pitkän linjan kirjoittajakouluttajan, kuvittajan ja lastenkirjailijan Harri Istvan Mäen kivat piirrokset. Tuli jopa mieleen että kuvia värittäessään lapsi voi paremmin samaistua satuhahmoihin.

Pidin kirjasta, vaikka en erityisesti pidä kirjailijoiden tiimityönä tekemistä tarinakoosteista. Kuvittajakin joskus toistaa vähän itseään, mutta jälki on tietysti ammattimiehen työtä ja tehty selkeäksi ja yksinkertaiseksi siitäkin syystä, että lapset pystyvät hyvin kuvia värittämään.

Jouko Varonen