Sodasta jäi psyykkisiä traumoja
Perheet vaikeuksissa
Antti Malinen& Tuomo Tamminen: Jälleenrakentajien lapset, Sotiemme jälkeinen Suomi lapsen silmin, Gaudeamus kustannus 2017
Nuoret 80-luvulla syntyneet historioitsijat eivät omakohtaisesti tiedä millaista oli elämä maaseudulla sodan jälkeen. Isä tuli sodasta oli kipeästi psykiatrisen avun tarpeessa. Perheen elämä oli kidutusta niin vaimolle kuin lapsille. Normaaliin isänrakkauteen jota lapsi kaipasi, ei isältä liiennyt aikaa tai haluja. Ennemmin hänellä kulkivat mielessä mustat kuvat siitä, että mitähän vaimo puuhasi niinä aikoina, kun hän oli rintamalla. Tästä syntyi konflikteja harva se päivä ja jos lapsi meni auttamaan äitiä, hänet ajettiin hankeen pistoolia heilutellen. No, tämä ei ehkä ollut kuin joidenkin lasten osa, mutta kun kuulee ihmisten juttelevan lapsuudestaan esim. 50 – luvulla, johon kaartiin itsekin kuulun, voi vain murheellisena todeta, että meitä on monta.
Mutta mennäkseni kirjaan. Se on ansiokas selvitys sodanjälkeisestä lapsuudesta ja lukuisissa haastatteluissa pyrkii valottamaan lapsen osaa noina vaikeina aikoina. Parhaiten näistä asioista pystyvät kertomaan ne, jotka ovat olleet mukana ”souvissa” ja kokeneet traumat, jota nimitystä kirjan tekijät sanovat välttelevänsä.
Maaseudun miehet hoitivat peltotilkkujaan ja raivasivat uutta viljelymaata. Heidän piti tehdä työtä, koska se oli keino saada päässä villinä pyörivät sodan kauhut ja mustasukkaisuus pois mielestä. Psyyken hoitoa ei ollut tarjolla tai kriisiapua, vaikka sitä olisi tarvittu. Piti lastata puutavaraa sotakorvausjunaan ja hypätä talvisin parireen pukille ja savottahommiin, jotka tarjosivat elantoa talvisaikaan.
Kirjan tekijät kokevat lapsen arvostuksen olleen vähäistä. Ennemmin lapset olivat aikuisten jaloissa ja heillä ei ollut sitä arvoa, kuin ehkä lähempänä vuosisadan vaihdetta. Äiti oli usein kodin ja sitä myöten koko yhteiskunnan tukipilari. Lapsen oli tehtävä pyöreitä päiviä kodin töissä ja lapsityövoiman käytöstä ei ollut puhetta, tuskin käsitettä haluttiin edes tuntea. Jos perheen esikoinen pääsi parempaan koulutukseen, oli muiden osana etsiä leipänsä kantapään kautta.
Kirja on hyvä ja hyödyllinen. Tämäntyyppistä teosta on odotettu ja nyt se on minullakin käsissäni. Se tuo valon- pilkahdusta ja myötäelämistä siihen pimeyteen, jonka lapsuusmuistot ovat heittäneet kannettavaksi. Anteeksianto on ainut tie vapahdukseen tästä tummasta kurimuksesta.
Jouko Varonen
