Oppailaita pitää rakastaa
Luovuus on motivaation lähde
Katariina Salmela-Aro ( toim): Motivaatio ja oppiminen, PS-kustannus 2018
Lueskelin tätä kirjaa etsien helmiä opetustyöhön. Usein kuitenkin uuvuttavat artikkelit olivat hivenen kapulakielisiä. Joskus löysin kuitenkin mietittävää, jopa tärkeitä pointteja. Esimerkiksi yksilöllisen tavoitteellisuuden muuttuminen sosiaaliseksi osaamiseksi lienee ”uuden koulun” tärkeitä asioita.
” Oppilaan haavoittuvuuden ja ja vahvuuksien tunnistaminen herkkä kuuntelu ja tarttuminen vähäisiinkin oppilaan uinuvasta potentiaalista kertoviin tilanteisiin ovat tärkeitä ohjauksen lähtökohtia.”
Entäpä jos maahanmuuttajaoppilaat, joilta puuttuu kielitaito, tai tarkkailuluokkaa tarvitsevat lapset, jotka nykyisin sijoitetaan normaaliluokkiin, vaativat opettajalta kaikki henkiset- ja joskus fyysisetkin voimavarat.
Usein ns. asiantuntijoilla, jotka tekevät gradutöitä tai tohtorin väitteitä ei itsellään ole juuri kokemusta opetustehtävistä. Niinpä ohjeistus muodostuu teoreettiseksi sanahelinäksi. Itse olen tehnyt elämäntyöni opetustehtävissä ja huomannut, että rakastava ja luova suhtautuminen lapsiin on paras motivoinnin lähde. Lapsi aistii helposti, jos opettaja on ns. leipäpappi. Silloin tunnit menevät hulinaksi ja opetus lähinnä häirikköjen rauhoitteluksi.
Maahanmuuttajien opetus on nykyään melkolailla erilaista kuin näissä spekulaatioissa visioidaan. Opettajan tärkein haaste on saada oppilaat pysymään luokassa ja tulemaan kouluun.
Toki kirjan artikkeleissa on mahtavia innovaatioita, jotka optimitilanteissa saattavat onnistuakin. Kuitenkaan en luota ”wanhan ajan” opettajana näihin ratkaisuihin, joita mm. ministerit tekevät. Kaunokirjoituksen poistaminen opetusohjelmasta oli paha virhe. Kun katselen lastenlasten sepustuksia paperilla, niin itkuhan siinä tulee. Lopputulemana sanoisin, että edellä mainitsemani rakastava ja luova suhtautuminen oppilaisiin, voiman ammentaminen luontoretkiltä, laulujen tekeminen yhdessä, luokkalehtien sorvaaminen ja mitä kaikkia näitä onkaan, ovat pienten mielestä tärkeitä ja motivoivia asioita. Nykyisin kouluasioista päättäminen on annettu vääriin käsiin. Jos koulutoimenjohtajana on lakimies, joka ei tiedä opetuksesta mitään, ollaan väärillä urilla. Koulutyössä näyttää olevan tärkeintä opettajien uudelleenkouluttaminen, kurssit ja seminaarit, sekä palaverit. Niinpä lapset saavat usein olla keskenään kokonaisen koulupäivän, kun opettajan on pakko kuunnella esim. rehtorin joutavia löpinöitä ja uuden opetussuunnitelman valmistelua joka vuosi. Näyttää usein siltä, että opetystyö on suurelta osin sulkien keräämistä opetustoimen hattuun. Teoriat sikseen ja koulunsa käyneille opettajille työrauha! Siinä tärkein lääke uudelle koululle.
Jouko Varonen
