Tujumpaa kuin pervitiini
Inhorealismia ja sotakuvausta
Samuli Antila: Rojuhauta, Osuuskumma Kustannus 2020
Ollaan välillä sodan loppuvaiheissa Karjalassa ja toisen kerran -90 – luvun Suomessa. Samuli Antila on erikoistunut kauheisiin tarinoihin ja omistaessaan kirjansa lapsilleen, hän pistää mukaan kommentin:
– Ette sitten koske isän kirjoihin ennen täysi-ikäisyyttä.
Ennenhän käytettiin pervitiiniä ja muita huumeita aktivoimaan sotilaita ryssien kimppuun, vaikka tilanne olisi ollut totaalisesti mahdoton suomalaisille.
No tämmöinen lääkevarasto hautautui maahan sodan jaloissa ja tietysti 90- luvun ressukkanuorten piti se löytää.
Jos olivat kohtalot sodan loppunäytöksissä irvokkaita, niin nykynuoret, joilla on omat ”pervitiininsä”, pistävät Ilomantsin ”kätköllä” homman vielä raisummaksi.
Kun ennen luin Hemingwayta, niin huomasin jostakin hänen väkivaltaisten kuvauksiensa sisältävän myös väkivallan kauneutta. Se voi joskus tuntua pahasti sanotulta, mutta tämäkin kirja sisältää semmoisia nyansseja.
Sota-ajan kuvauset ovat Antilalla aika tarkkoja ja detaljeita myöten realistisia. Semmoistahan se oli, kun nuoren sotilaan elämä muuttui tutisevaksi veriliejuksi. Jäljelle jäivät vain lepotauolla heitetyt läpät kaverin kanssa ja tietysti ikuiset traumat jotka kostautuivat monelle tulevalle sukupolvelle.
Sillä usein sodasta selvinnyt isä, oli aika vaikea pala, ei mikään pehmo, vaan paremminkin henkisen hoidon tarpeessa oleva raunio. Isäukolle en kanna enää kaunaa. Hän on nyt sankarini. Ripustin hänestä korsunovikuvankin sänkyni päänpohjiin. Se oli ainut keino päästä hänestä eroon painajaisunissa.
Mutta mitähän tässä höpisen. Tosi raffin kirjan on Antila tehnyt. Se on miehisten miesten kamaa, ei naisille sopiva. Tai sitten pitää naisen olla tosi karski tapaus.
Johtajaopettaja joka, oli menettänyt jalkansa latumiinaan, mainosti meille pojankoltiaisille Topeliuksen Välskärin kertomuksia sanoen:
– Tosi hyvä, mutta ei sovi heikkohermoisille.
Ja mehän jonotimme Topeliuksen Kustaa II Adolfin taisteluista kertovaa tiiliskiveä koulun kirjastosta.
Tämmöstä se vaan on nykyaikanakin jossain suunnalla, tai 95% karmeampaa. Mitä sitä kriitikonrenttu tekopyhäksi alkamaan.
Siispä kiitos kirjasta Samuli Antila.
Jouko Varonen
SARV:n jäsen
