Kuukausi: syyskuu 2018

Isokallio irvailee jälleen

Galluppeja paremmat vaihtoehdot

Kalle Isokallio: Tiedonhuuhtoja Virtanen, Tammi 2018

Matti Virtanen sai isältään joskus ohjeita. Isä sanoi, että savannillakin pätee sääntö, että oma pää on pidettävä matalalla. Se pätee sekä saalistajaan että saaliiseen. Yleensä ei kannata ihmislapsenkaan olla suuna ja päänä, ei hyvä eikä huono, vaan siltä väliltä. Niinpä voi päästä helpommalla. Matille se onnistui aina lukiovaiheeseen asti. Hänen piti vähän pinnistää. Ja, kas kumma, Matti osoittautui hyväksi mm. matematiikassa, todelliseksi valopääksi.

Tietokoneen hankitakin onnistui isän rahoilla. Mutta kun Matti ystävineen keksi, että joskus galluptietoja voi ohjailla ja siivilöidä oikeaan suuntaan tietokoneen avulla, niin kas kummaa ja hyvänen aika. Kohta oltiin mukana politiikassa, josta isä oli varoittanut. Ministerit ja muut silmäätekevät kun kiinnostuivat suuresti uudesta innovaatiosta, jolla voitaisiin ohjailla kansan kiinnostusta vaikkapa seuraavissa vaaleissa.

Kohta Matti sai jo melkoista palkkaa ja kiinnostus vain lisääntyi. Oma työhuonekin oli ja sensemmoiset mukavuudet. Kolmen kaveruksen ystävyys ei rakoillut, vaan työtä tehtiin rehdissä poliitikkojenkusetus-hengessä.

Kalle Isokalliota ( s. 1948) on sijoiteltu uudeksi arto paasilinnaksi, maan johtavaksi veijarikirjailijaksi. Hänen elämäntapansakin on semmoista, että moottoripyöräreissuillaan hän kerää jutunjuurta kuppiloissa seuraavaa käsikirjoitusta varten. Korkeasta virasta nostamaansa eläkettä mies vähän kaunistelee muhkeilla kirjojensa rojalteilla.

Että mitä? Isokallion uusin on selkeämpää ja luettavampaa tekstiä kuin monessa aikaisemmassa. Niinhän se poltitiikka toimii, että oma nenä on tärkein ja oma etu riippuu puolueen edusta. Jos haistetaan jotain uutta, jolla oma etu ja puolueen etu saadaan nousuun, niin sehän tietysti kiinnostaa suuresti.

Ihan koukutuin tähän Isokallion uutuuteen, joka on mainio kirja. Kirjailija puhuu suunsa puhtaaksi riveillä ja rivien välissä. Semmoisesta kansa tykkää. Taitaapa olla, että artopaasilinnojen ja veikkohuovisten jätettyä homman, kansakunnan humoristivaltikka on siirtymässä Isokalliolle, ei ehkä edellisten veroiselle sananiekalle.

Jouko Varonen

( SARV:n jäsen)

 

 

 

 

 

Runollisesti vaikeista kohtaloista

Onnellisen lapsuuden loppu

Gael Faye: Pienen pieni maa, Like-kustannus 2018

Faye kirjoittaa lapsuudestaan Ruandassa, eliittikodissa, jossa on kaikkea, kodinhoitajasta lähtien. Mutta kun hutujen ja tutsien sodat alkavat kaikki muuttuu helvetiksi. Läheisiä kuolee, isä puukotetaan hengiltä, äiti muuttuu vähitellen surusta muumioksi.

Joskus jopa kasvojen muoto riittää pahoinpitelyn aiheeksi, vaikka kertojan vanhemmilla onkin Ranskan passit. Nenä jo kertoo syntyperästä ja rajalla tulee vaikeuksia.

Fayen teksti on kuitenkin positiivista ja runollista vaikka kertoo kurjuudesta, jota esim. nyky-Suomessa on vaikea käsittää. Kun maahamme pyrkii pakolaisia, annetaan helposti maastapoistumiskäsky, vaikka he kertoisivat, että kotimaassa odottaa kuolema ja sota.

Lueksin kirjaa läpi yön. Teksti oli todella koukuttavaa, verrattavissa jopa klassikkokirjailijoihin. Fayella on tapana keventää vaikeitakin aiheita huumorilla ja kerronnalla, jossa lapsi ei todellisuutta täysin ymmärrä. Poika elää kaiken keskellä toivorikkaana tulevaisuuteen nähden.

Gael Faye (s.1982) on ranskalais-burundilainen kirjailija ja muusikko. Tämä esikoiskirja Pienen pieni maa on saanut useita palkintoja ja oikeudetkin on myyty 29 maahan.

Jos kirja olisi pelkkää vaikeuksien märehtimistä, niin se voisi pitkästyttää aihepiirillään. Nyt on kuitenkin mukana kirjailijan henkilökohtainen elämänasenne. Se heijastuu tekstiin keventävästi. Lapsi ei näe kokonaisuuden mahdottomuutta ja raakuutta, vaan on täynnä tulevaisuudenuskoa.

” – Hutut tietenkin! Ketkäpä muut. He olivat valmistautuneet huolellisesti. Tekijät odottivat isää monta tuntia portillamme vihanneskori mukanaan. He tekeytyivät bugaramalaisiksi vihanneskauppiaiksi. He puukottivat isän ja poistuivat rauhallisesti, vitsaillen. Olin paikalla, näin kaiken.”

Jouko Varonen

 

 

 

 

Kirsti ja Iivo

Hyvin kerrottu lukuromaanisarja jatkuu

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo, Otava-kustannus 2018

Enni Mustonen on taitava viidekirjallisuuden tekijä. Tämä Syrjästäkatsojan tarinoita on ehtinyt jo kuudenteen osaan. Niinpä pitäisi olla selvillä aikaisempien osien tapahtumista, että voisi täydellisesti nauttia kokonaisuudesta. Mutta eipä hätää, Kirstin (pukuompelija) ja Iivon ( kuvanveistäjä) tarina kyllä toimii erillisenäkin romaanina, vaikka viimeksi tutustuin sarjan kahteen alkuosaan. Siinä tietysti tulivat tutuksi taiteilijamiljööt ja muutkin historiat ja fiktiot, aluksi piikatytön ja lapsenpiian näkövinkkelistä nähtynä.

Taiteilijan vaimo – uutuudessa Kirsti palaa Ranskasta juurilleen suomeen ja tietysti mukanaan kihlattu Iivo, joka kipuilee saavuttamatonta menestystään. Mutta molemmat ovat vasta aikuiselämän alkutaipeleella ja Kirsti perustaa Ranskan opeilla ompelimon, jossa tehdään ranskalaistyylisiä asusteita ihan tavallisille ihmisille opiskelijoista postineiteihin tai herrasväkeen asti.

Ranskassa oli vietetty Iiivon kanssa kuumia hetkiä samassa majatalossa kuin monet muutkin suomalaiset taiteilijanplantut aina nuoresta Mika Waltarista ja Olavi Paavolaiseen asti. Mutta kun avioliiton arki koittaa tehdään tietysti perheenlisää. Viena-tytär on rakkauden hedelmä nimeltään.

Sivujuonteina seuraillaan Ludmila Huotarisen, Petroskoista paenneen opettajan lesken, taitavan ompelijan vaiheita. Joskus on jopa Ludmilan ystävyys Kirstin kanssa katkolla, mutta ymmärtämys voittaa vaikeuksien tullen.

Iisakki Haapaluoma, joka auttelee Kirstin isää ja äitiä talon töissä, on vakavasti sairas vanhus, mutta todella taitavalla kirjailijanäänellä kuvattu. Mustosen tyyli on lempeä ja ymmärtävä. Hänen kuvauksensa koukuttivat taas minutkin, vaikka en ollut kaikkia sarjan kirjoja lukenut. Kirja päättyy Suomen sisällissodan vaiheiden alkutahteihin. Jatkoa on siis luvassa.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Politiikkaa, rakkautta, hevosia

Viehkoa Mannerheim-fiktiota

Raija Oranen: Marsalkan ruusu, Otava-kustannus 2018

Tartuinpa kirjaan, jossa päähenkilön ajatuksenjuoksut, rakkaudet hevosiin ja naisiin, sotamuistumat, jne. käsitellään tosi hyvän lukuromaanin tyyliin. Eihän Mannerheim enää pysty näissä muistumissa rakastajan rooliin, mutta muistelee toki menneitä naisiaan lämmöllä.

Marsalkan ruusu – teos löytää varmasti lukijansa. Kun vertailin sitä esim. Laila Hirvisaaren tekstiin, häviää Oranen tapahtumien vaikuttavuudessa, erotiikan hehkussa ja väkivallankin kuvaajana.Orasen tyyli on ryhdikästä, kuten Mannerheimkin oli ja ajatukset ovat samaa linjaa. Kaiken on oltava tip top, vaikka nyt on voiton vienyt oma vatsa, joka kipuilee jopa suuremmin kuin taistelujen muistot.

Mukanaan marsalkalla on euroopan laidalla, syrjäisen seudun kylpylässä henkivartija ja lääkäri, jotka tietysti seurailevat häntä, toisella ase povitaskussa. Muistoihin vajonneen Marsalkan ajatuksenjuoksu on detaljirikasta ja Oranen kehittelee osin lähdeaineistoon perustuvassa kirjassa miljööt ja henkilökuvat tarkasti ja todentuntuisesti. Ehkä joku rajuista rakkauskohtauksista kiinnostunut tarttuisi mieluummin Hirvisaaren kirjoihin. Oranen on ehkä punonut taitavamman ja todenmukaisemman fiktion kuin Laila, jolla teksti oli mielestäni enemmän epäuskottavaa.

Politiikan asiantuntijana ja lähteiden etsijänä kunnostautui tätä kirjaa laadittaessa kirjailijan puoliso. Oranen osaa kuitenkin limittää lähdeaineiston taitavasti kuvitteen kanssa. Kirja oli mielestäni oivallinen viihderomaani ja ansaitsee plussat myös henkilökuvan uskottavuudesta. Joskus jopa ajattelin, että Mannerheim itse on tekstin takana ja niin kai kirjailijakin oli asian ymmärtänyt. Hieman lisää efektiivisyyttä ja tapahtumien ja ihmiskohtaloiden jännitteitä olisin toivonut lisää. Nyt tunnelma oli kuin vanhan miehen vuoteen ääressä istujalla. Varmaan Oranen osaa myös koskettavamman lähestymistavan, mutta nyt hän on valinnut tämän kylpylämiljöön ja vanhojen muistelun. Eihän nyt Marskista voi kuvitellakaan mitä vain.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Hannu Mäkelän suru

Kun rakas ihminen muuttaa pois

Hannu Mäkelä: Valo, Kertomus rakkaudesta, Kirjapaja 2018

Hannu Mäkelän ja Svetlanan rakkaus alkoi silloin, kun katseet vaihtuivat haastattelutilanteessa. Sveta oli lehden toimittaja ja Hannu suomalainen, 200 kirjaa julkaissut kirjailija-runoilija.

Kohtapa alettiin kirjoitella viestejä ja sehän sopi Mäkelälle, joka tykkäsi enemmän kirjallisesta ystävyydestä kuin puhumisesta toisen kanssa silmätysten.

Svetalla ja Hannulla oli jo puoliso, mutta se oli vain hidaste, ei este. Lämmin sielunkumppanuus oli tärkeämpää kuin mitäänsanomaton avioliitto. Vaihdettiin viestejä, soiteltiin. Aluksi puitteet olivat virallisia. Hannu stilisoi Svetan tekstejä ja vaihdettiin myös kulturelleja- sekä henkilökohtaisia mielipiteitä.

Aviopuolisot jäivät soittelemaan lehdellä, kun suhteet lämpenivät Hannun ja Svetlanan välillä. Mentiin avioon. Yhteistä aikaa kesti noin kahdeksan vuotta. Hannu luuli siirtyvänsä ensin tuonilmaisiin, olihan hän melkoisen paljon vanhempi kuin puolisonsa. Svetalla oli kaksi tyttöä, joista Hannu lupasi pitää huolen, kun vaimon kuolinviesti tuli yllättäen anopilta. Tuli musta aukko, mutta vähitellen myös rakkaat muistot. Tuntui siltä, että puoliso kannusti häntä yhä jatkamaan luovan taiteen tiellä. Siitä Hannu sai uutta voimaa jatkaa itselleen tärkeällä uralla.

Kirja on kaunis. Siitä puuttuu tietysti humoristisuus, jota monipuolinen Mäkelä viljeli venäläistä kansanluonnettakin kuvailevassa kirjassaan Krimiturkkinen nainen. Minusta tuli näiden kahden teoksen avulla Mäkelä-fani, vaikka olen aiemmin pitänyt häntä kirjallisena tehtailijana.

Mäkelällä on tarvittavaa verbaalia taitoa toteuttaa erilaisia kirjallisuuden lajeja. Uusi runokirja on kuulemma tulossa markkinoille ja matka Krimille, Svetan ja Hannun ihannelomapaikalle, sekä Lappiin, on suunnitelmissa. Kustantajakin on vaihtunut suuresta keskisuureen, mutta väliäkö hällä.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Mielenkiintoisia pienten kirjoja

Moksun pajasta Avaloriin

Disney: Elena, Avalorin salaisuus, Sanoma Media Finland 2018

Annukka Kiuru/ Sirkku Linnea: Moksun paja, Minerva-kustannus 2018

Näyttää siltä, että monet satukirjat poikivat uusia henkilöitä joiden avulla entiset seikkailut saavat ilmaa siipiensä alle. Prinsessa Sofialle selviää kirjastossa, että hänen kaulassaan oleva amuletti kätkee sisälleen Avalorin prinsessan Elenan. Onnistuuhan se Elenan vapauttaminen kirjavien vaiheiden jälkeen ja kansa hurraa uudelle hallitsijalleen. Entinen pahis- Skylar joutuu väistymään.

Kirjassa on myös kokonaan uusi henkilöskaala, muun muassa Skylar, Migs ja Luna, jotka ovat puoliksi jaguaareja ja puoliksi lintuja.

Lapset varmaan ihastuvat uuteen sankarittareen ja Elenan vaiheet Avalorin vallan kahvassa saavat uusia mausteita. Niinhän se pitää lapsille ollakin, että tuttujen hahmojen parissa voi viettää aikaa siinä missä entisten ja rakastettujen.

Kirjassa on taattu hyvä-paha asettelu. On pahis Skylar, joka on hallinnut Avaloria taikasauvansa avulla ja tietysti Avalorin väki ja satuolennot, jotka riemuitsevat asioiden saamasta käänteestä. Pienimmillekin sopiva kirja ei kuitenkaan nouse liian jännitteiseksi ja loppuidylli on paikallaan.

Moksun paja on televisiostakin tuttu seikkailu, jossa lelujänis-Moksu unohdetaan kesälomareissulla Hupsulan huvipuistoon, kahvilakojun pöydälle. Mutta Moksupa päättää etsiä uuden kodin puiston takaisesta metsästä. Sinne hän perustaa ystäviensä kanssa Moksun pajan, jossa korjataan huvipuistoon unohdettuja leluja. Heistä saadaan myös uusia ystäviä.

Kivoja satukirjoja pienimmille. Niissä on lämminhenkistä opetusta siitä, että ystävää ei jätetä, ei edes resuista ja huvipuistoon jätettyä lelua. Kuvituksesta Moksun pajalle täysi kymppi. Se on humoristista ja hellyttävää. Avalorin salaisuudessa taas on upeita linnamiljöitä ja kaunista, lapsia miellyttävää kuvakieltä.

Avalorin salaisuus on satumaailma, jossa on aineksia vaikka mihin seikkailuihin. Juoni polveilee mukavasti, jopa jännitteisesti, mutta turvallisesti pienimmillekin lapsille. Ihan kriitikko jäi odottamaan Elenan uusia seikkailuja. Niinhän se on, että kuvakirjat puhuttelevat usein myös aikuisia. Itse olen lastenkirjailijana jäänyt niihin koukkuun kuten myös koulun johtajana pienten lasten rehellisiin ja humoristisiin kannanottoihin.

Jouko Varonen

 

 

 

 

 

 

 

 

Suomussalmen suolta Pariisiin

Unto Ahjotulen näyttelyssä

Päätettiin lähteä katsomaan taiteilija Unto Ahjotulen retrospektiivistä näyttelyä Lappeenrannan Galleria Pihattoon. Minulla kun on aina ollut mielikuvana, että Unto on ihmisenä tosi välitön ja karjalaisen puhelias. Hänen kanssaan tulee juttuun tämmöinen nuortenkirjailija-kriitikkokin ilman sen kummempaa kursailua.

Toki tiesin , että Ahjotulen taidetta on esitelty aina Pariisia myöten. Itse mies on yksi vaatimattomuus eikä tykkää olalletaputtajista pätkän vertaa. Kerran Ahjotulelle ja kumppaneille vastattiin apurahapyyntöön kylmästi, että painukaa suolle. Niinpä miehet tekivät näyttelyn hetteiselle suolle, Suomussalmen lähistölle.

Eivätkä jekut jääneet tähän. Kun etelän arvostettu naiskriitikko oli jostakin syystä eri mieltä Unton taiteesta, niin taiteilija tekaisi kriitikosta nakukuvan, jossa kaikki näytetään niinkuin se on. Ihan tunnistettava hahmo tuli kriitikosta.

Kun menimme näyttelyyn, oli taiteilija itse paikalla ja puhetta riitti, jos nyt ei nuoruuden päivien malliin, niin aika kivasti kuitenkin. Niinpä sain Untolta luvan julkaista tämän blogijuttuni yhteydessä kuvankin.

Untoa on mainittu postmodernistiksi ja mitä muita ismejä häneen lie liitettykään. Itselleni tuli joskus mieleen Ahjotulen tempauksista itse Salvador Dali. Unto kun kokeili muistaakseni munasta kuoritumistakin Dalin tapaan. Nuorena hän oli kekseliäs veikko. Ahjotulen taide on kyllä ihan kivaa katseltavaa, aina seksistisistä maalauksista suureen tilaustyöhön, jossa vuodenajat vaihtuvat saman työn puitteissa.

Ahjotulelle myönnettiin Valtion taiteilijaeläke, joka meni oikeaan osoitteeseen.  Nykyisin hän asustelee Galleria Pihaton yhteydessä olevassa asunnossa. Vaikeimpina aikoina miehellä oli puutetta jopa asunnosta.

Pidän Ahjotulen impulsiivisuudesta ja karjalaisesta ideavuolaudesta. Siitä kertoi myös hänen toimittamansa taidelehti Kymengarde. Taiteilijalle toivottelin vielä lähtiessä monia vuosia kuvataiteen tekemisen parissa. Tiedän Ahjotulella olevan ideoita niin paljon, että alimmat jo happanevat.

Jouko Varonen

 

 

 

Jääkiekkoilijan vaikea taival

Koskettava kirja

Tommi Kovanen/ Jenny Rostain: Kuolemanlaakso, Bazar – kustannus

Jääkiekko on kovien poikien väkivaltapeli. Nuorille kiekkoilijoille tosin opetetaan, että on tärkeä tietää, miten taklaukset otetaan vastaan. Tommi Kovanen oli pitkän linjan liigapelaaja, kunnes tuli se viimeinen ottelu ja ruma taklaus, joka lopetti miehen uran.

Ei tullut halvaantumisia, niinkuin monille muille taklatuille. Tuli jotakin pahempaa, nimittäni aivovamma, joka sai miehen jopa veitsen kanssa viimeiselle rannalle. Onneksi poliisit löysivät hänet ajoissa.

Mutta jälkivaikutuksiin kuului myös syvä masennus, perhevaikeudet, avioero ja ajautuminen synkkyyteen. Onneksi ymmärtäjiä ja auttajia löytyi ajoissa ja nyt Kovanen elää suhteellisen tasapainoista elämää tyyliin ”päivä kerrallaan”.

Kirja on hyvin tehty. Tietysti esitystapa on joskus toistoinen. Mutta se ei merkitse sitä, ettei tällaiselle erilaisella elämänkerralla olisi tilausta nykysuomessa. Liigamaailma on samantapainen herrojen leikkikenttä kuin vaikkapa koulumaailma. Yksittäisten pelinappuloitten on pidettävä suunsa kiinni, että pomoille ei tule tahraa takkiin. Auttajia on vähän. Useimmat ystävätkin lipuvat vähitellen omille teilleen. Ja aivovaurion kärsinyt henkilö on tietysti myös hankala autettava. Onneksi on muutamia tosi ystäviä ja tietysti oma poika, josta on elämäniloa ja toivoa vaikeina hetkinä.

Kovanen aloitti peliuransa Kalpan riveissä ja pelasi uransa aikana useimmissa suurimmissa liigajoukkueissa. Suomen mestaruuskin on tilillä HIFK:n paidassa. Uraan pelaajana kuuluivat myös Italian ja Sveitsin kaudet.

Kovasen toisenlainen elämänkerta kietaisi minut mukaansa ja niinpä kello vilahti aamukahteen sitä lukiessa. Hyvä että mies on saanut äänensä kuuluviin herramafiasta huolimatta.

Jouko Varonen