Joukon Taideblogi

Vanhuus voi olla kaunista

Vappu Taipale opastaa

Vappu Taipale: Vanha ja vireä, virkistyskirja naisille, Into 2017

Vappu Taipale tunnetaan urastaan lääkärinä, ministerinä pääjohtajana ja monen toimen haltijana. Hänen vanhuutta käsittelevä kirjansa on myös omaelämänkerta ja tähän uuteen painokseen on kerättu uutta tietoa vanhenemisesta ja siitä miten krempat ja henkiset paineet voi kääntää voitoksi. Tutustuin myös teoksen aiempaan painokseen. Kirjan yleisilmettä on muutettu tässä  painoksessa lukijaystävällisemmäksi ja selkeämmäksi.

Taipale lähtee naisen elämään vaikuttaneista keksinnöistä, mm. ehkäisypillereistä ja kuukautissiteistä. Myös muurahaistutkimukseen perehdytään Taipaleen mukana, sillä muurahaispesässä on sosiaalisia rakenteita, joista vanhustutkimuskin voisi ottaa opiksi. Ikääntyessä ihmisen ulkomuoto muuttuu, mutta ei kannata pitää kiinni ”ikuisesta nuoruudesta” vaan luopua sovinnolla siitä, minkä ikääntyminen meiltä vie mukanaan. Pukeutuminenkin on joillekin vanhuksille ongelma. Vanhuksen anatomia ja ruumiinrakenne on erilainen kuin keski-ikäisillä. Vaatteidenkin pitäisi myötäillä kehitystä. Esim. pikkuruiset napit ahtaine napinläpineen voivat käydä vanhuksille hankaliksi.

Myös vanhuksen mieli hidastuu ja alakulo voi kuulua vanhuuteen kiinteästi. Kiire on jätettävä pois. Myös kuulo huononee ikääntyessä ja siihen on sopeuduttava. Vanhuksille monimutkaiset kuulolaitteet voivat olla ylivoimaisia käsitellä. Niinpä ei pidä pelätä ilmoittaa ihmisille, että kuuloni on vähän huono, voisitko puhua kuuluvammin. Yleensä vanhuuteen liittyy monia asioita joista pitää luopua, mutta jäljelle jää vielä satoja asioita, jotka onnistuvat. Yksinäisyyskin kuuluu vanhuuteen.

Taipale tietää vanhemenisen fyysisestä ja psyykkisestä sisällöstä enemmän kuin moni ”tavallinen tallaaja”. Hänellä on kirjassaan myös omakohtainen näkökulma. Lueskelin kirjasta mielenkiintoisia lukuja ja usein huomasin, että kirjailijan lähestymistapa on lämmin ja ymmärtävä.

Jouko Varonen

 

 

 

Karmiva trilleri

Baldaccin uusi sarja alkaa

David Baldacci: Murtunut mies, Gummerus 2017

Baldaccin uuden sarjan etsivähahmo on Amos Decker, joka joutuu selvittelemään muun muassa koko perheensä murhaa. Kirjan karmiva alku antaa ymmärtää, että kyseessä on aihelma, josta ei jännitteitä puutu. Baldaccin tyylinä on mennä suoraan asiaan ja edetä rivakasti episodista toiseen. Amos Deckerille on sattunut nuorena urheiluvamma, josta on jäänyt erikoinen kyky. Hän pystyy muistamaan sekunnilleen kaikki tapahtumat, jotka liittyvät hänen elämäänsä. Kun kirjassa edetään, välillä jo masentunut etsivä joutuu selvittelemään veritekoa, joka liittyy jollakin tapaa myös hänen henkilökohtaiseen tragediaansa. Siinä tehtävässä on hyötyä Deckerin kyvystä tunnistaa tapahtumat sekuntien tarkkuudella. Myös miehen oman elämän tuomat murtumisen tunnot auttavat murhien selvittelyssä.

Lueskelin kirjaa tapani mukaan uimarannalla ja tietysti olin vahingoista viisastuneena varannut pitkähihaisen paidan ylleni siltä varalta, jos jännitys vie ajan tajun kunnes kärventynyt selkä alkaa oirehtia. Tietysti kirja on efektiivinen ja jännityksen täyteinen ja joskus jopa hengästykseen asti väkivaltainen.

En ole erityisen innokas väkivaltaviihteen kuluttaja, mutta joskus tietysti tulee tartuttua dekkareihinkin. Baldacci on kertoja, jonka teksti etenee varsin selkeästi ja lukija saa sitä mitä tilaa, paketin väkivaltaviihdettä ja huippuunsa hiottua jännitystä.

Baldacci on Amerikan kärkinimiä rikoskirjallisuuden saralla. Hän on syntynyt vuonna 1960 Virginiassa. Lakimieheksi hän valmistui vuonna 1986 ja toimi usean lakitoimiston palveluksessa ennen rikoskirjailijan uran alkua. Nyt näyttää siltä, että hänen teostensa maailmanmaine vie miestä mukanaan kuin pässiä narussa. Jos joskus koin tekstin hivenen raakana ja inhottavana, oli samalla todettava, että ei ole pakko tarttua trilleriin, jos pelkää verta ja suolenkappaleita.

Että mitä. Ehkä pystyisin keksimään mielekkäämpääkin tekemistä kuin trillerien lukemisen, mutta se on vain henkilökohtainen mielipiteeni. Väkivaltahakuinen viihde on nykyaikana niin pinnalla esim. televisiossa, että rauhallista iltahetkeä on vaikea löytää, jos telkku on auki. Jännityksen takaavat pidempien väkivaltasarjojen lisäksi lyhyemmät trailerinpätkät, joita ajetaan näkyville surutta lasten katseluaikaan. Olisikohan nykymaailmassa tilausta enemmän harmoniselle viihteelle vaino- harhaisen väkivallan sijaan?

Jouko Varonen

 

 

Marjatta Tapiolasta Essi Peltoseen

Onnistunut kesänäyttely Salmelassa

Marjatta Tapiola ( s. 1951) on Kuvataideakatemian lehtori, jonka töitä on lähes jokaisessa mainittavassa galleriassamme. Kallo-töistään tunnettu Tapiola on tuonut näytteille mm. sarjan näitä kallomaalauksia, joissa on tyylikäs värimaailma ja tietysti vangitseva uusekspressionistinen ote. Itse pidin Tapiolan näytteillä olevia töitä hengästykseen asti kallotaiteena. Toisaalta, kun tietää Tapiolan maalanneen esim. presidentti Niinistön muotokuvan, muista vaikuttajista puhumattakaan, voi vain todeta, että näytteillä on valtakunnan parasta ja arvostetuinta antia.

Essi Peltonen (s. 1982), vuoden nuori kuvataiteilija Salmelassa, on myös maneereihin taipuvainen. Kuvattujen kasvojan ilmeet ovat usein aika tuskaisia, joka kielinee tietystä mielenmaisemasta. Hivenen toistoisena pidin nuoren taiteilijan antia ja toivon  teemastoon monipuolisuutta jatkossa.

Pidin kovasti Antti Hakkaraisen  (s.1985) luonnonläheisistä töistä.

Elina Kujansuun ( s.1976) visiot tulevat lähelle maalaislapsuuden elänyttä näyttelyvierasta.

Satu Laurel ( s. 1983) saa esille lähes paratiisimaisia tunnelmia.

Johanna Lumme ( s.1990) on taiteilija minun mieleeni, joskin tiettyä manerisoitumista on havaittavissa jo tällä kertaa.

Salmelan kesämiljööstä ei voi olla pitämättä. Viihdyin hyvin hoidetuissa maisemissa, joissa järvinäkymät ovat tärkeä osa luonnon kuolematonta taidetta. Kiitettävästi on taipaleelle järjestetty myös idyllisiä levähdyspaikkoja, joissa voi lepuuttaa paitsi jalkojaan myös ajatuksiaan ja koota näkemistään elämyksistä mieluisimmat muistot.

 

Salmelan kesään kuuluu paljon muutakin taideantia.  Tietysti näissä tilaisuuksissa esiintyvät mm. monet kevyen musiikin tähdet, kuten esim. Jukka Kuoppamäki Suomi 100 v konsertissa ja Mikael Konttinen ja Johanna Försti Arto Pajun Big Bandin konsertissa.

Läksimme kohti Lappeenrantaa kesän yhtä kohokohtaa rikkaampina. Taivaallakaan ei näkynyt pilvenhattaroita pahempaa, joten todellinen kesän avaus oli tosiasia.

Jouko Varonen

Kuvat:

Elisabet Varonen ja Jouko Varonen

Karjalaa maisemin ja ihmisin

Mielenkiintoinen kuvakavalkadi

Karjalan kasvot, Lappeenrannan taidemuseo, 3.6. – 10.9. 2017

Karjalan kasvot-näyttely loihtii eteemme karjalan kasvot vuosikymmenien takaa. Nyky-Karjaan ja sen nuorempiin ihmisiin luodataan vähemmän näkökulmia.

Mukana näyttelyssä on klassikkomaalareita ja uudempiakin kykyjä. Itse innostuin töiden värimaailmasta, kun esim. Eero Järnefelt loihtii maalaukseensa ruskamaiseman Kolilta tai Viljo Kojo kuvaa metsätyöläisten puuhia. Väinö Rautiolta on mukana kuva Viipurin linnasta ja Pohjois-Karjalan taiteilijalta, Jorma Turtiaiselta teos Suhmurantie.

Eero Järnefelt: Näkymä Kolilta

Viljo Kojo: Metsätyöläisiä

Väinö Rautio: Viipurin linna

Jorma Turtiainen: Suhmurantie

Näyttely esittelee kävijälleen Karjalan maantieteellisenä alueena, mutta myös karjalaisuuden, karjalaisen kulttuurin ja ihmisten kautta. Itse odotin näyttelyyn osastoa myös nyky-Karjalasta ja sen asujista, mutta sitä saa varmaan vielä odottaa.

Näyttelyssä on teoksia monelta tunnetulta tekijältä, mm. Pekka Haloselta, Magnus Enckelliltä, Eero Järnefeltiltä, jne… Näyttely on omiaan jatkamaan Lappeenrannan taidemuseon kesänäyttelyiden sarjaa. Muistissa on vielä edellinen näyttely, jossa esiteltiin myös karjalaisia taiteilijoita, ym. elämänkertojen ja kuvakavalkadien muodossa.

Viihdyin näyttelyssä, mutta toisaalta nämä osittain jo nähdyt Lappeenrannan taidemuseon aarteet ovat  tulleet tutuiksi ja katsoja odottaisi enemmän vaikuttavuutta maisemapainotteiseen antiin.

Mukana on tietysti myös videoinstallaatio Irjan kertomus, joka tuo karjalaisuuteen uudempaa näkökulmaa. Mutta olisin odottanut myös nuorison näkökulmaa ja nyky-karjalaisuutta enemmän ”kehiin” näiden jo osittain historiallisten teosten lisäksi.

Jouko Varonen

Naisen pelko

Naisen pelon juuret

Jorma Myllärniemi: Miksi mies pelkää naista, ja mitä siitä seuraa, Kirjapaja 2017

Nainen on miehelle ikuinen mysteeri. Jo varhaiset luonnonkansat kunnioittivat naisia elämän jatkajana. Mutta pyrkiikö nainen myös tämän varhaisen äitisuhteen avulla alistamaan miehiä? Historiassa on puhuttu amatsoonien yhteisöstä, jossa mies alistettiin. Monissa saduissa puhutaan ilkeistä äitipuolista ja noidista. Ihme kyllä, lapset haluavat kuulla näitä satuja kerta toisensa jälkeen.

Miehet ovat pyrkineet selvittämään naisen arvoituksen. Tämä on johtanut joskus myös väkivaltaan ja holokaustin tyylisiin vainoihin. Miehen mielessä suhde äitiin säilyy ikuisesti, jopa niin, että äiti pyrkii dominoimaan lastaan myös aikuisiällä.

Työelämässä miehet pelkäävät myös naisia ja heitä alistetaan ja heidän uraansa rajoitetaan.

Myllärniemi puhuu myös vuosituhantiseen historiaan nojaten naisen myyttisestä vallasta miehiin nähden. Isäsuhdekin tulee lapselle tärkeäksi ehkä vasta myöhemmällä iällä, kun äitiyden tuoma läheisyys ei enää ole niin tärkeää.

Äidin psyyke on tärkeä lapselle. Niinpä äidin sairastama masennus voi merkitä sitä, että lapsellakin on myöhemmissä vaiheissaan taipumusta masennukseen. Kun lapsi kokee olevansa tärkeä ja rakastettu hän omaa myöhemmin hyvän itsetunnon ja vahvan minuuden.

Lueskelin kirjaa valikoiden ja huomasin, että kirjoittaja vähän toistoisestikin palaa myös isäsuhteen merkitykseen, varsinkin myöhemmällä iällä, kun sitoutuminen äitiin, ei ole enää niin kiinteää.

Hyvää pohdintaa, joka tietysti pohjaa vaikka politiikassa tavattuihin ilmiöihin, joissa naisen valtaa yritetään rajoittaa ja merkittävissä tehtävissä on yleensä miestroikka. Niinpä naisen pelko on iskostunut vuosituhanten kuluessa miehiin niin pysyvästi, että se johtaa usein psykiatrin puheille tai epätoivoisiin tekoihin.

Jouko Varonen

 

Sorjosesta Lappeenrannan vetonaula

Kun oma tytär on syytettyjen penkillä

J.M.Ilves: Sorjonen, Loppupeli, Gummerus 2017

Sorjosesta on tullut Lappeenrannan vetonaula. Niinpä paikkakunnalla järjestetään kävelykierroksia Sorjosen tapahtumapaikoilla ja koululaisetkin tutustuvat dekkarin maisemiin kuvaamataidon merkeissä.

Sorjosta on rankattu ensimmäiseksi suomalaiseksi nordic-noir – sarjaksi. Sarja myyty jo Saksaan, Ranskaan ja Belgiaan. Sorjosen on sanottu lähentelevän  kansainvälistä tasoa.

Sarjan toinen kirja kertoo erikoisesta tilanteesta, kun Sorjosen tytär Janina on syytettyjen penkillä. Hänet on löydetty purjeveneestä verissä päin ja verta kynsien alla. Lisäksi tyttären huomattiin olevan aggressiivisen oloinen ennen tuota iltaa, jolloin miehen ruumis löydettiin veneestä. Välillä Janina ei itsekään oikein tiedä mihin uskoa.

Kirjan juonteisiin kuuluu väkivaltaa ja epätoivoisia tutkimuksia, joista Sorjonen on pistetty sivuun, ymmärrettävistä syistä. Tutkimusten kuluessa tapahtuu muitakin väkivallantekoja. Sorjosella on huoli tyttärestään, mutta myös vaimostaan, jonka sairaus näyttää uusivan.

Sorjonen muutti pääkaupungista pakoon raskasta poliisintyötä, mutta vähällä hän ei näytä pääsevän Lappeenrannan miljöissäkään. Rikollisia kun sielläkin riittää.

”Janinalle annettiin vankilan ankean harmaa vaatekerta, omat otettiin säilytykseen. Se meni kuin televisiossa. Muulla tavoin saapuminen ei vastannut Janinan pahimpia pelkoja: elokuvista ja sarjoista tutut tilanteet, joissa tulija suihkutettiin kylmällä vedellä ja muut vangit tuijottivat tulijaa psykoottisesti kalterien läpi, eivät käyneet toteen.”…

Janina yritetään myös myrkyttää Tallium-nimisellä myrkyllä, mutta lukija voi huokaista helpotuksesta, kun tarinalla on myös onnellisia käänteitä ja mutkallinen vyyhti näyttää selviävän.

Kirja haeskelee totuudelle vieraita tehoja, jotka osaltaan tietysti tekevät mahdolliseksi efektiiviset filmatisoinnit. Lukija tietysti ahdistuu Sorjosen mukana ja homma meni mielestäni niin epäuskottavaksi, että arvelin jo jättää lukemisen ja odottaa tulevia filmatisointeja.

Jouko Varonen

https://joukolasse.kuvat.fi/kuvat/Tykkim%C3%A4ki+3.7.2017/

Vilskettä Tykkimäellä

Minipossuista Taifuuniin

Lähdettiin Lappeenrannasta kohti Tykkimäen huvipuistoa, kun säätiedotukset lupasivat aurinkopäivää. No, tietysti sinne oli muitakin tulijoita ja jono kiemurteli pitkin maisemaa, mutta lopulta oltiin Infossa, josta saatiin ystävälliseltä toimihenkilöltä rannekkeet. Tarkoitus oli ottaa reissu vähän matalla profiililla, vältellen hurjimpia nuorten paikkoja. Aloitettiin vetämällä kympillä kolme narua. Palkinnoiksi saatiin mm. hellehattu ja värit, joilla voi piirtää vaikka kadulle tai kiviin. Oli tietysti myös muuta ja arvelimmekin, että kympin summa niistä tavaroista täyttyisi. Seuraavaksi innostuttiin menemään kummitusjunaan, jossa hämähäkit hipoivat poskia, partaiset vangit ryskyttivät kaltereita ja vampyyrit pelottelivat rauhallisia matkustajia.

Sitten mentiin takuuvarmaan eläkeläisten vekottimeen, eli maailmanpyörään, joka oli muistaakseni Linnanmäen entinen laite. Maisemat olivat kivat ja tietysti hidas vauhti ja rauhallinen tunnelma sopivat hyvin ikäihmisillekin. Maailmanpyörään päätimme palata uudestaan.

Piti käydä myös kahvikuppi-karusellissa, joka tietysti oli mitoitukseltaan enemmän lapsille sopiva.

Sieltä suunnistimme kotieläinpuistoon, joka oli viisasti sijoitettu sivummalle, metsän siimekseen. Lapset saivat melkoisen vapaasti rapsutella eläimiä ja päästä lähikontaktiin lemmikkiensä kanssa. Erityisesti pitää antaa kolme tähteä tälle keksinnölle, joka rauhoittaa lapsia kaiken huvipuistomenon keskellä.

 

Eläinpuistosta sopi mennä Zoo junaan, joka oli ihan humoristinen kokemus. Lapsia moinen meno gorilloineen ja tiikereineen saattaa jopa jännittää.

Innostuin siinä vielä nuorten laitteeseen, Taifuuniin, ja tietysti olisi pitänyt arvata, että vatsa siitä menee sekaisin. Pahan olon tunne kuitenkin hellitti ravintolassa kahvin ja vesilasillisen jälkeen.

Huvipuistopäivä ei ollut polttavan helteinen. Niinpä kokemuksesta tuli kaikin puolin hauska ja mieleen-painuva. Toki piti lähettää lapsenlapsille Tykkimäki-kortti ja syödä välipalaa ravintolassa.

Henkilökunnan ystävällisyys tuntui mukavalta. Suuri osa työntekijöistä oli opiskelijoita ja yleensä nuoria. Arto toivotti meille hyvää matkaa ja tervetuloa uudelleen.

Tietysti pitäisi esittää toivomuksia, kun huvipuisto-reissusta tekee juttua. Huvipuistossa käy vain maksukortti, mikä tietysti on nykyaikaa, mutta joidenkin mielestä ei. Pienimmät vieraat eivät  aina löydä sopivaa tekemistä. Niinpä olisi paikallaan rakentaa tavallinen leikkipuisto, ehkä vielä tavallista paremmin varustettu niille, jotka eivät uskalla laitteisiin. Ikäihmisille on kivasti laitteita ja siitäkin kiitokset.

Jouko Varonen

 

 

Ylämaan jalokivimessujen puuhamies, entinen Ylämaan kunnanjohtaja Esko Hämäläinen esittelee suurikokoista spektroliittikiveä, jossa on rusehtava välke. Hän tuumii, että messut ovat pysyneet kiinnostavana kesäkohteena ja vetävät väkeä ympäri maapallon. Olin huomaavinani, että vielä lauantaina ei messuilla ollut ”täysi miehitys”, mutta sunnuntai on yleensä vilkkain päivä.

 

Korutaiteilija Raimo Kapiainen pitää esillä maailman parhaasta sterling-hopeasta tehtyjä korujaan, joilla hän on saanut paljon tunnustusta. Mukana on korvakoruja, kaulakoruja, rintakoruja, jne… Raimoltahan piti ostaa rintarossi, kun olivat niin kauniita ja suunnittelultaan taiteilijan itsensä inspiroimia.

Laura Vacker asuu Intiassa, mutta hänen tuotteensa ovat saavuttaneet menestystä useissa maissa ympäri maailmaa. Mukana on painolevyjä, upeita lankoja, jne… Lauralla oli mukanaan pieni tyttärensä Saima.

Werner Buge, saksalainen, myy tuotteitaan sekä netissä, että alan tapahtumissa.

Aino Peltonen Seinäjoelta myy mm. omia suunnittelemiaan korukivitöitä, kolikoista tehtyjä sormuksia, tuohitöitä, jne… ja onpa mukana muun muassa puutarhakoristeiksi sopivia kissahahmoja.

Marttojen kahvilassa on tarjolla tunnelmaa ja vaikka hernekeittoa – tietysti makoisat pullakahvit.

Henna Forss myy omia harrastetöitään, mm. koruja ja Sari Päivärinnalla on kaupan Aloe Vera tuotteita.

Riina Koskela ja Anja Reinikkala Virolahdelta ovat erikoistuneet kivien maalaukseen.

Messujen pitkäaikainen kävijä Jan-Mikael Maros pitää kuulemma jatkuvasti kursseja ja opettaa ”siivoamaan vanhan energian ja hankkimaan uutta energiaa” mm. korukivien avulla.

Veikko ja Inkeri Tuomala olivat tulleet Oulusta myymään tuotteita, joista suuri osa on Veikon ideoimia ja toteuttamia.

Ylämaan spektroliitin hohdetta.

 

Päivä pysyi pilvipoutaisena, mikä oli tietysti paras mahdollinen valo korukivien kuvaajalle. Tuli herkuteltua ja rupateltua korutaiteilijoiden kanssa. Mutta parin tunnin rupeaman jälkeen tuli jo kotiinlähdön aika. Ajattelin, että on hyvä, kun tällaisia perinteikkäitä tapahtumia jaksetaan järjestää ja tapahtuman vetäjällä Esko Hämäläisellä riittää joka vuosi energiaa hankkia myyjiksi väkeä maailman eri kolkilta.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Jokaisen äidin painajainen

Ray Stevensin tutkimuksia

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä, Gummerus 2017

Jenna Gray kokee jokaisen äidin pahimman painajaisen. Hänen viisivuotias lapsensa kuolee liikenteessä ja autoilija, joka tuhotyön teki, pakenee paikalta. Tällaisessa tilanteessa äiti kokee, että hänen on otettava etäisyyttä tapahtumiin ja muuttaa Walesin rannikolle tekemään surutyötä pienessä mökissä ja viipyillen rannoilla, joskus piirrellen piirroksia rantahiekkaan.

Rikostarkastaja Ray Stevens on myös monen murheen tuttu. Hänen perheasiansa ovat huonolla tolalla, mutta hän on päättänyt ottaa selvän pojan yliajajasta. Hyvässä kirjassa on tietysti käänteitä. Tässäkin romaanissa, jota on myyty satoja tuhansia, vaikka kysymys on esikoiskirjasta, niitä arvaamattomia käänteitä on useampia. Lukijalle nämä käänteet tietysti tuovat ylläreitä ja kriitikot tietysti ylistävät esikoiskirjailijan poikkeuksellisia neroutta.

Itse lueskelin kirjaa auringossa rannalla lojuen ja totesin, että Mackintoshin kieli on sujuvaa ja joskus jopa helppoa. Itse kyllä pidän siitä, että rikoskirja ei mene vaikeaksi spekuloinniksi ja siinä suhteessa kirjailija pitää ohjat käsissään. Mikäpä siinä, selkä karrelle palaneena läksin rantahietikolta yhtä kokemusta rikkaampana. Yhdyn tietysti yhteiseen hymistelyyn siitä, että kirja on taitavasti tehty ja juonenkäänteiltään jopa mestarillinen. Silti tuli ikävä vähän kotosuomalaista perusdekkaria, joissa on viime aikoina siirrytty mattiyrjänäjoensuulaiseen supisuomalaiseen tyyliin ottaa rikokset sosiaalisina asioina ja rikoksen tekijäkin enemmän myös oman onnettoman todellisuutensa uhrina. Toki tämän kirjan tekijä puuttuu myös poliisimiehen perhe-elämään. Siinä auttaa Mackintoshin tausta poliisina, joka antaa osviittaa siitä, mitä voi työongelmien kotiin tuominen pahimmillaan aiheuttaa.

Että mitä? Hyvä kirja ja sopivaa kesälukemista niille, jotka ovat liikaa kiinnyttyneet stereotyyppisiin poliiseihin tai antisankareihin, jotka viettävät enemmän aikaa kupposten ja tyttösten parissa kuin selvitellessään rikoksia.

Jouko Varonen

 

 

Nousevaa taiteilijanuorisoa

Nuorten skaala on laaja

Juuri / Nyt – Uusien jäsenten näyttely 1, Etelä-Karjalan Taiteilijaseura, 7.6. – 1.7. 2017 Galleria Pihatto Lappeenranta

Jostakin syystä katse kiinnittyi ensimmäiseksi Maaria Jokimiehen akryyli-öljyväri – maalaukseen, jossa vuosia täyttävä vanhus poseeraa ruusujen vieressä keltainen kuviotapetti taustallaan ja herätyskellon mitatessa aikaa tikittäen tasaisesti. Tuli mieleen, että vanhuksen ilmeessä on arvoituksellista seesteisyyttä ja hymyn häivä antaa ymmärtää, että kestetty on vaikeita jos hyviäkin hetkiä. Olin jo oikopäätä valitsemassa työn näyttelyn parhaaksi. Siinä on nähty vaivaa ja pelkistämistä, jota näkyy esim. sinisessä kömpelössä ( tietysti symbolisessa) ruutuasussa, on vähemmän.

Kyllä näyttelyssä on monia muitakin mainitsemisen arvoisia töitä, kukaties kaikilla näyttelyn töillä on oma tarinansa ja taiteilijan mielessä vaikka mitä ulottuvuuksia. Useinhan kuvataide on kuin runon tekemistä. Teoksen näkee jokainen oman taustansa luomassa viitekehityksessä, ja aina vähän eri lailla.

Jenni Sokuran kirppistyyliset esineet pöydällä tuovat mieleen vaikkapa käsityöläisen instrumentit ja raaka-aineet. Esineissä on paljon yksityiskohtia, joita voi unohtua puntaroimaan. Erittäin mielenkiintoisena pidin tätä työtä.

Myös Irina Kurkisen öljyvärityöt huokuvat taiteellista otetta joskin ovat suurelta osin työn nimen mukaisesti ylivalottuneita ja sisältävät paljon ns. tyhjää ja elotonta pintaa. Ehkä enemmän värikirjoa ja ns. eloa olisi töihin tarvittu. Silti voi aavistella, että taiteilijalla on potentiaalia vaativiimpiinkin töihin.

Inka Nordlundin pallotyö ( akryyli kankaalle) on nuorten taiteilijoiden suosimaa värileikittelyä ja Viivi Kiiskisen puu-muovi-massa-näyttö työ, jossa kaksi hahmoa katsoo televisiosta varsin vilkkaasti vaihtuvia videopätkiä on omalla tavallaan nykyaikaa peilaava.

Leena Ehrlingin on nimikoinut työnsä What do you see? – nimellä. Itse näin siinä ihmisen alaraajat, ehkä nuoren, ehkä vähän lihavuuteen taipuvaisen. Toisen työnsä Ehrling on nimikoinut Sexsism – nimellä. Työ ei oikein koskettanut katsojaa vaikka taiteilija ehkä luotaa sillä seksististä naiskauneutta jalkojen kautta.

On mielenkiintoista tutustua nuorten taiteentekijöiden tuotoksiin vaikka hivenen toivoisi räiskyvyyttä ja efektiivisyyttä lisää nuorilta taiteilijoilta.

Jouko Varonen

Maaria Jokimies, Vanhus