Joukon Taideblogi

Murakami viihdyttää ja koskettaa

Taas täyslaidallinen Murakamin ystäville

Haruki Murakami: Tanssi tanssi tanssi, suom. Antti Valkama, Tammi 2019

Eipä ole tullut Murakamin teoksista huumaannuttua tuotannon alkupuolen ihania lukuunottamatta. Toki olen niitä kahlannut läpi ja nauttinut ylivertaisesta tunnelmien luonnista ja tyylistä, jonka vain Haruki osaa. Norwegian Woodista muodostui minulle kulttikirja ja sain monet ystäväni Murakami – faneiksi sen avulla.

Viimeistään onnistuneen elokuvasovelluksen jälkeen näytti siltä, että nyt se nobel-voitto tärähtää Harukille. Mutta eipä ole tullut sitä päivää että nappaisi, vaikka olen riemuinnut joka vuosi, kun arvaillaan suosikeita ja kirjailija löytyy listalta kärjen tuntumasta.

Ehkä Murakami alkaa hajottaa teemojaan liikaa uusimmissaan. Löytyy erikoisia ystävyyksiä mielen guruista vanhimman ammatin harjoittajiin, napsahtavat dekkaritehot murhineen päälle, lennetään mielen syvimmissä sokkeloissa kuin konsanaan scifi tunneleissa, jne jne…

Mutta Murakamin ylivertainen tyylittely ihmistuntijana ja vain hänen tapansa kartoittaa mielen liikahduksia, ne ovat todellista helminauhaa, aidon kuultavan helmiäisen hohtoista.

Että mitä. Murakamin pitäisi ottaa harppaus taaksepäin. Pelkistää kerronnan ulkoisia puitteita, vähentää henkilöskaalaa, pyrkiä tulkitsemaan vain muutamien ihmisten sielunelämän sokkeloita, kauniisti, jäljittelemättömästi. En ikinä unohda ihmissuhteissaan selkeän Norwegian Woodin maailmaa. Liu´uin siihen sisään kuin huippujäätanssijat laatumusiikin kuvioihin.

Kyllä Murakanin järkäleissä on runsaasti entistä oman itsensä etsintää, mutta hengästykseen asti elementtejä aina tajunnanvirrasta selkeisiin murhamysteeri-asetelmiin.

Ihme ja nero Haruki on kaikesta huolimatta. Hänelle on käynyt ”vanhat”. Suosion, kuuluisuuden ja maineen aalloissa on unohtunut se tärkein, pelkistäminen ja yksinkertainen ihmiselämän kauneus, sekä tunnenyanssien hipaisevan tyylikäs tavoittaminen. Mutta eipä hätää. Yksikin lause Murakamilta nostaa kriitikkoressukan arjen yläpuolelle, sfääreihin niin sanoakseni.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Marsujen salaisuus

Kiva luku- ja katselukirja pienimmille

Kristina Ruder/Jana Valge: Marssivat mursut, Lector Kustannus 2019

Mursuiksi itseään nimittävät karvapallot elelivät meren syvyydessä ja näkivät huikeuta maisemia sekä kivoja ystäviä. Merihevoseen tutustuttiin lähemminkin ja tietysti myös värikkäisiin kaloihin huumaavalla koralliriutalla.

Valkohai katseli kaukaa kaveruksia muttei moisten vuoksi viitsinyt vaivautua. Kilpikonna uiskenteli laiskasti ohi.

Olipa tosiaan ihana vedenalainen valtakunta. Joskus aiemmin nämä karvapallot olivat meripoikien lemmikkejä, ja elelivät nyt merellisellä saarella. Lapset juoksivat heitä katsomaan ja ihastuivat ikihyviksi. Mursuille syntyi liuta poikasia. Niin sai alkunsa marsujen sukupuu. Siitäpä alkoi lemmikki-marsujen tarina ja monet miljoonat lapset tulivat onnellisiksi.

Kivan jutun on Ruder punonut. Siinä on esitetty myös ihmissuvun ekologista historiaa. Kaikki alkaa merestä ja sitä rataa. Valgen kuvitus on myös herttaista. Näyttävät angoramarsuilta nämä karvapallot.

Tykkäsin kirjailijan tyylistä. Hän punoo mukavan kokonaisuuden, jossa tietysti on myös Disney-efektejä niistä filmatuista merenalaiskirjoista. Riutoilla kun odottaa sukeltajiakin kokonaan uusi ihana maailma ja lapset ovat näistä aihepiireistä täpinöissään.

Jäänpä ihan odottelemaan uutta luettavaa taitavilta kirjantekijöiltä. Pikkulapset oletettavasti ihastuvat ikihyviksi, kun marsut ovat lemmikkeinä sieltä kivoimmasta päästä. Mursu-nimi viittaa kyllä semmoiseen lemmikkiin, jota en ottaisi olohuoneeseeni. Ainakin rouvasvieraat saattaisivat pysytellä loitolla luotani. Ehkä sanaleikki on kuitenkin otettu mukaan vain kivan riimikikan vuoksi – tai mene ja tiedä.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

 

Kun Pekka Tiilikainen sai viimeisen Gin Tonicin

Juttumies paiskoo herkullisia anekdootteja

Kari Lumikero: Uutismies, Tammi Kustannus 2019

Kari Lumikero, toimittaja ja armoitettu juttumies, on nähnyt taipaleellaan kaikkea, aina Serbian sotarikollisten todellisuudesta Lordin euroviisuvoittoon. Lapsuudesta ja nuoruudestakin tulee tarinaa ihan hengästykseen asti. Mutta minä tykkään juttumiehistä ja vietin unohtumattomia hetkiä tämän kirjan parissa.

Journalisti Unto Miettinen kuulemma kuskasi viimeisen gin tonicin selostajagurulle Pekka Tiilikaiselle sairaalan sänkyyn. Kun pullotuliainen takavarikoitiin dominoivan hoiturin toimesta, niin Miettinenpä kuljetti paukun takkinsa sisällä ja Pekka siemaisi sen juuri parahiksi ennenkuin edellämainittu hoitajakauhistus ehti sabotoimaan hyvän asian.

Turkin Izmitissä Lumikero oli näkemässä, miten pelastusmiehet etsivät väkeä talojen raunioista. Sortuneiden rakennusten alla oli ilmataskuja ja niissä eläviä ihmisiä. Mutta kaikkeen eivät pelastajien resurssit riittäneet ja muutaman päivän päästä laskeutui paikalle kuolemanhiljaisuus.

Ylen Uutiset olivat telkussa Lumikeron aikaan melkoisen totista meininkiä, mutta MTV:lle pääsi kirjoittaja tekemään muutaman loppukevennyksen. Niinpä ruotsalainen suomalaismetsissä asuva Carsten lemmikkikrokotiileineen oli melkoisen kiva kohde. Ihan piti postiluukusta vilkaista, että millä päällä nälässä pidetty kroko on, ennenkuin ovi avattiin. Hirviön jalat vain sutivat muovimatolla, kun se ryntäsi kohti. Onneksi Carsten ehti lepyttää sen kalanpaloilla ja Lumikeroa ei kutsuttu vielä Yläkerran Ukon ykköstoimittajaksi.

Lumikerolla on jutuissaan mukavan humoristinen ote. Kirja onkin lukijalle todellinen namipala, vaikka joskus liikutaan tosi vaikeissa paikoissa, joissa tulee paremminkin tippa silmään kuin ilonpilke.

Lumikero kuuluu toimittajiemme guruihin ja hänellä riittäisi meheviä anekdootteja vaikka trilogiaksi asti, jos ei enemmän. Arvelin minä, toimittaja ja kriitikon renttu, että kun pääsisi joskus tuommoisen miehen kanssa joskus kumoamaan pari-kolme gintonicia. Se oli ennen minunkin lempijuomani ja huulenheitto lempilajini. Nykyisin juomana on vain Valion sininen maito, kahvi tai pelkkä huuberi, mutta jutut, ne onnistuvat.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Informaatio-oikeuden perusteet

Yhteiskunta rakentuu tiedon varaan

Tomi Voutilainen: Oikeus tietoon, Informaatio-oikeuden perusteet, Edita Kustannus 2019

” Informaatio-oikeus on kehittyvä oikeudenala julkisoikeuden ja yksityisoikeuden välimaastossa, vaikka tietojenkäsittely ja tieto itsessään ovatkin aina olleet osa oikeutta ja oikeusjärjestystä. Informaation ja sen käsittelyn sääntely on kuitekin kokenut uudistuksia viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana, kun tietojenkäsittelymahdollisuudet ja tietojen kerääminen ovat tehostuneet tietoteknologian kehittyessä ja erilaisten tietovarastojen käytön lisääntyessä.”

Onpas todella muhkea tietopaketti, jossa on käsitelty sekä alan entinen lainsäädäntö, että uuden uutukaiset muutokset, jotka vapauttavat tietojen käsittelyä, silloin kun se on tärkeää asianomaisen kannalta tai esim. muiden tahojen oikeusturvan ollessa kyseessä.

Suomen kansalaisella on tietysti tiettyjä perusoikeuksia jotka kohdistuvat hänen henkilökohtaisiin tietoihinsa. Niinpä ei pidä suin päin antaa edes terveysviranomaisille oikeutta tietojen tallentamiseen tiedostoihinsa. Henkilökohtaiset tiedot kun ovat salaisuuksia, vaikka niitä helposti rekisteröitäisiin esim. terveydenhuollon piirissä ”ihan vain ohimennen”.

Henkilökohtaisen tiedon luovuttaminen on aina vaarallista niin pankki- ja terveysasioissa kuin sosiaalisessa mediassa. No, onneksi terveysalalla on vankka salassapitosuoja henkilön sairauksiin liittyvissä asioissa.

Mutta asiaan. Kirja on todellinen järkäle ja sen kokoaminen on vaatinut rankkaa työtä myös kirjoittajan avustajilta, ei vähiten kotiväeltä. Voutilainen on Itä-Suomen Yliopiston proffa joka suosittelee tuoretta kirjaansa mm. lakiopiskelijoille. Teksti ei ole mitään selkolukuista, vaan viisisataaviisikymmentä  sivua pienifonttista, tiukkaan sullottua materiaalia.

Onnittelen Voutilaista mahtavan materiaalin saattamisesta painettavan kirjan asuun. Moni olisi väsynyt moisella työssä. Mutta onneksi nykytekniikka auttelee mm. tiedonkäsittelyn mahdollisuuksilla.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

 

Kari Tapion ihanat

Jos voit, tule luo ja muita hempeitä

Kari Tapio: Ainut maailmassa, 44 laulua rakkaudesta,

tupla CD, Valitut Palat 2019

Tanssi loppuun rakkauden, Etkö uskalla mua rakastaa, Sinun silmiesi tähden, Amado mio, Kenties, kenties, kenties, Jos minuutin saan ajastasi, Elämältä kaiken sain, Kuin taivaisiin, Sinut tulen aina muistamaan, jne…

Kari Tapion repertuaari on laaja. Suomen parhaaksi kantrilaulajaksi mainitulla artistilla on lauluissaan mukana myös uskonnollista eetosta ja isänmaallisuuden tuntoja, puhumattakaan tanssittavista rakkausbiiseistä.

Tämä levy kahden cd:n kooste kääntää katseen myös laulajan vähemmän tunnettuun puoleen. Jokaisella laulajalla kun on tuotantoa, joka jää vähän varjoon, vaikka Tapion jokainen laulu oli varmaan melkoisen odotettu hitti, varsinkin ikääntyneempänä.

Tuli istuttua laulajan konsertissa, kun hän viritteli jouluteemaan ja kirkkoon sopivaa materiaalia. Hyvin mies selviytyi urakastaan, vaikka joskus piti antaa vuoro orkesterille, joka tempaisi railakkaan joulupotpurin. Lätiessä tuli vielä tavaramerkki, ”lippaan” vedetty käsi ja lausahdus ”Kari kiittää”. Enpä tiennyt, että kiitos jäi viimeiseksi lajiaan, ainakin itselleni osoitetuista.

Kuuntelin 44-laulun kokoelmaa mielenkiinnolla ja ajattelin, että tosi upeaa materiaalia on kerätty kuultavaksi. Kaikkia biisejä en muistanut edes kuulleeni, vaikka hyllyssäni jököttää toistakymmentä Tapion albumia ja toinen mokoma kokoomalevyjä.

Kun Tapio veti kirkossa osuutensa melkoisella arvokkuudella, muistui mieleen myös kirkkokonserteissaan vitsaileva Eikka Grön. Karilla olisi varmaan anekdootteja riittänyt, mutta hän luotti karismaattiseen laulunlahjaansa. Niinpä kerrankin, kun Tapio oli keikalla Tohmajärvellä, jossakin susirajalla ja paikkakunnan oma orkesteri viritteli taustoja, tuli artisti maininneeksi basistille, että fuskua on sun soitossa. Johon basisti, että kun mie sitasin aamulla basson katkenneen kielen solmuun, niin pahalaisen solmu ei oikein pidä.

Että mitä. Näitä rakkauslauluja kansa janoaa, sillä suomalaisen paras lääke jokaiseen vaivaan on läheisyyden lämpö. Rakkaudesta kun kuulemma se entinen hevonenkin hirnui.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen.

 

 

 

 

 

 

 

Nerohan se Sampo on

Viidakon keskeltä julkisuuteen

Riku Siivonen: Sampo Kaulanen: Suomen (hulluin) sympaattisin kauppias, WSOY 2019

Kaulanen ponnahti kansan tietoisuuteen jostakin television viidakkojutusta, jossa paras sai 30 000 €. Niissä sitä juonitellaan ja saadaan toiset henkilökohtaisen ratkaisun partaalle, mutta Sampo selvisi voittajana, vaikka hänelläkin oli jo humeetti tiukoilla Kalle Päätaloa lainatakseni.

Kirja on lukijaystävällinen ja lukujen alussa annetaan selonteko niiden sisällöstä. Niinpä käsitellyiksi tulee myös Sampon innovatiivinen luonne, joka keksii varsinkin luontoa suojelevia ratkaisuja kauppahallissa, joka on niitä Suomen kärkipään mahtimyymälöitä. Samoja kikkoja, mm. Sampon ja Vaimonsa yhteisestä tv-sarjasta on käyttänyt myös Vesa Keskinen Tuurin kesäapulaisten kanssa.

Heittäytymistä tarvitaan nykyisessä yhteiskunnassa, varsinkin jos aikoo yrittäjäksi. Sampoa nimitellään luonteenlaatunsa vuoksi adhd – tapaukseksi, mutta semmoisiahan ne kaikki nerot ja kansan rakastamat persoonat yleensä ovat. Kaulanen onkin sitä positiivisessa mielessä. Hän osaa kyllä pitää kauppabisnekset tiukasti hallussaan. Joskus humeetin ollessa heikoimmillaan, mies tekee hullujakin kauppoja ihan päähänpistosta, mutta yleensä kauppa käy ja ihmiset rakastavat omaa kylähulluaan, tai koko Suomen kansa rakastaa.

Että mitä. Kiva kirja kivasta miehestä. Tuommoisen jätkän kanssa olisi kiva rupatella, mutta saattaa olla että mies olisi varsin kysytty ja kriitikonrenttu jäisi ölön osalle jopa nimmaripyyntöineenkin.

Luin kirjaa mielenkiinnolla. Totesin tietysti, että se on vähän toistoinen ja tilkkeenä on käytetty paljon Sampon verbaalia nokkeluutta tuolta facen ja blogin puolelta.

Mieshän on painonsa arvoinen kultaa pohjoisen turismille sun muulle julkisuudelle ja turismihakuisuudelle. Jospa vaikka vielä joskus…tai mene ja tiedä…jään odottamaan tilaisuutta vaikka ihmekaupassa vierailuun.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Silkkaa kultaa

Seimen lapsesta Lapin mummoon

Tähtien joulu, Valitut Palat Kustannus, 2019

Laitoin saunan lämpiämään. Kävin päiväpeiton päälle pitkäkseen ja aloin kuunnella Tähtien Joulun antia. Ja sieltähän sitä tuli.

Ihania ja selkeitä sointukulkuja, virheettömiä ja herkkiä tulkintoja. Ykköslevylle mahtui ainoastaan parhaita joulun klassikkoja joissa oli usein uskonnollinen eetos, joka kulki jouluisen rakkauden, seimen lapsen ja auvoisen yhteiselon merkeissä.

Niin tarkkaan aistin sointukulkuja, että jopa nimesin soinnut vajavaisella kitaristin taidollani. Laulujen sanojen ja sävelten variointi oli pieteetillä tehtyä ja luonnollista.

Mukana olivat mm. Juha Tapio, Waltteri Torikka, Diandra, Jarkko Ahola ja Suvi Teräsniska. Heidän persoonalliseen ilmaisuunsa ei kyllästy tämmöinen jääräkään, etenkin kun kyseessa ovat kultaiset klassikkosävelmät vuosien takaa.

Kakkoslevyllä loistaa mm. Suvi Teräsniska joululaulullaan Hei mummo, joka on pikkuhiljaa nousemassa joululaulujen uustuotannon huipulle raikkaana ja nostalgisena. Tykkäsin myös Torikan ja Kaija Koon oivaltavasta Ei mitään hätää – sävelmästä.

Teräsniska virittää kaiken kukkuraksi sen ”lumiukkolaulun” Walking In The Air, suomenkielellä tietysti.

Upea levy. Taas saunan kivet hohtivat kuumuttaan, kun viimein kömmin lauteille. Itse olen tehnyt metalli- ja nailonkieliseni, sekä capon kanssa monta  MP3 – levyä, joten joululaulaulut sujuvat kyllä vaikka yöllä herätettynä.

Mutta nämä tulkinnat ja oivaltavat, selkeät, luovasti sovitetut laulut saivat ajattelemaan, että jos sentään tyytyisin tekemään levyjäni vain lähisuvulle ja ystäville.

Siirsin kauniin ja uskomattoman lämmintä joulumieltä välittävän levyn paalupaikelle levyhyllyyni. Sieltä nappaan sen, kun tarvitsen jouluista hiljentymishetkeä.

Kyllä uudempienkin viritysten joukossa oli potentiaalisia sävelmiä, joskin stereotypioiden ja kliseiden vaara vaanii aina uusien joululaulujen sanoittajia ja sävelkulkujen laatijia.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Otsakiehkuramies Orasen käsittelyssä

Fiktiota ja puolifaktaa Koivistosta

Raija Oranen: Manu, Otava 2019

Oranen, vankka lukuromaanien punoja, on tainnut ottaa liian kovan palan romantisoitavaksi. Näin ajattelin, kun aloin lukea Manu-kirjaa.

No jos ei jäyhästä Manusta irtoa salaisia romantiikka-aineksia niin kyllä hän kirjassa elää ja hengittää, toden totta. Käsitellyiksi tulevat Herra Presidentin aivoitukset aina uskonlahkoihin hurahtavasti isästä vaikeasti tavoitettavaan Gorbaan – ja tietysti Tellervoon.

On todella hienoa, että historiallisiin tapahtumiin pureudutaan lukijaystävällisen fiktion keinoin ja vieläpä valtakunnan ykkösnimiin kuuluvan Raija Orasen toimesta. Kirjahan on ihan namipala Orasen proosan ystäville ja tietysti monelle muullekin. Oletettavasti tämä kattaus saa visat vinkumaan kirjakaupoissa. Varsinkin kun kirjassa käytetään reilusti henkilöiden omia nimiä ja mukavasti dialogia.

”Tellervo vetää syrjään verhon, aamuauringon raju paiste syöksyy sisään, elämme valon väristä päätellen kevättä enkä minä ole enää presidentti, eikä ole myöskään Gorbatsov.

– Taisin nähdä unta.

– No niin taisit, Tellervo hymähtää mutta katsoo minua ilmeisen epäluuloisena ja varuillaan.

– Kyllä mää ihan täyspäinen silti olen, minä vakuutan hänen poistuvalle selälleen.”…

Kyllä Oranen on saanut poliittiset faktat kohdalleen. Sepä se kiinnostaa lukijaa, joka hakee taitavasta poliitikosta myös ihmistä ja vaikka aviomiestä ja perheenisää. Suuria romanttisia seikkailuja ja syrjähyppyjä saa etsiä vaikka luupin kanssa, mutta mitäs se suora kaukopartiomies kepeiden naisten kanssa rehveltämään.

Toista se oli Kekkosen aikaan.

Mainio kirja Oraselta ja kriitikon rentulla meni päiväunet nukuttaviksi, kun oras-sessio kesti ihan marraskuisen päivän valkenemiseen asti.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Näätäjahdista bonusmetsoon

Lukemista erähenkisille

Erämaailma 2019-2020, toim. Minna Klapuri, Karisto Kustannus 2019

Ralf Henrikssonin rento kielenkäyttö saa lukijan iloiselle mielelle tarinassa Bonusmetso. Kaverukset läksivät lintujahtiin, mutta niin vain kävi, että pöytään iskettiin myös tuore jänispaisti metson lisäksi.

Matti Kettunen perehdyttää uistinharvinaisuuksiin ja keräilyaarteisiin. Aluksi uistimia tekivät maasepät, myöhemmin kulta- ja hopeasepät, myös Viipurissa oli taitavia uistinseppiä. Suomalaisen lohimiehen, Reijo Lievosen vaaput ovat keräilykappaleita ja painonsa arvoisia kultaa.

Jorma Koski pistää nostalgisen jutun koulupojasta joka haaveilee riekoista ja metsämiehen puuhista. Puhutaan myös siitä miten isä ja äiti suhtautuvat näihin haaveisiin. Kosken katsaus ulottuu vaahtosammuttimen kokoisesta aikuisikään ja haaveiden toteutumiseen.

Juttukokoelmassa on mukana myös kaksi naiskirjoittajaa. Niinpä Merja Kujala kertoilee siitä, miten näätä pistelee karkuun saaliinhimoista mehtuuparia. Puhutaan myös parisuhdekuvioista erästäjien tiimoilta. Ja se näätä – se luikkii tiehensä. Myös Annika Suvivuon jutussa päädytään puhdistamaan muikkuja yhdessä, kun sen Timon kädenpuristus oli niin jämäkkä ja viipyvä.

Että mitä. A.E. Järvisen ajoista on erästely muuttunut yhä enemmän luonnosta nauttimiseksi. Ukkometson ampuminenkin taitaa olla kohta paremmin nolo juttu, kuin miehuuden osoitus. Kas, kun meidän ihmisressukoiden olisi annettava eläinten olla rauhassa lisääntymässä. Ihminen on semmoinen rikkakasvi evoluutiossa, joka tekee kaikkien oleskelun maapallolla uhanalaiseksi.

Kivoja juttuja, joskin välillä arvelin lukevani jotakin sinkkunaisten lääkärisarjaa, etenkin kun  mieskirjoittajien edellytykset viittaisivat enemmän kokopäiväisen lessukka – koti-isän tai ukkokodin hoiturien puheliaan lempparipapan ammattiin, kuin konsanaan veriseen karhunkaatoon.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Mörkö-Markosta brexit-ikiliikkujaan

Mennyt vuosi kovissa kansissa

Mitä Missä Milloin 2020, Otava Kustannus 2019

Anoppi-ruustinnalla oli tapana laittaa minulle jouluksi MMM – kirja siitäkin huolimatta, että olin sen jo itse hankkinut. En ole tullut kysyneeksi mikä rankkaus niillä olisi nykyään, mutta on niitä monta lundiahyllyllistä muistona topakasta naisesta joka huolsi kymmenen lastaan ja silitti papin paidat tuosta noin, suit sait.

No sepä siitä. Mitä Missä Milloin on kyllä tosi kiinnostava kertaus menneen vuoden tapahtumiin. Joskus odottaisi vähän särmäisempää lähestymistapaa, mutta siitä pitänevät huolen poliitikot elämänkerta- /vaalikirjoissaan, joissa Kekkosen vilahdukselta nähnyt nousukas virittelee kirjansa teeman Urkki-paljastuskirjaksi.

Kuolleiden kavalkadissa on monta todella koskettavaa edesmennyttä. Arto Paasilinna, joka sanoi viihtyvänsä vanhainkodin ukkoringissä kupsahti oletettavasti onnellisena miehenä. Vara-manu, karismaattinen Ismo Kallio läksi myös.

Haikeita ajatuksia tulee. Mutta niin se on, kultainen kaupunki, tai pehmyt pimeys odottaa meitä jokaista, elämänkatsomuksesta riippuen.

Kirjassa spekuloidaan tietysti ilmastonmuutosta, jonka on jo kymmeniä vuosia sanottu vievän maapallon pieneksi mustaksi aukoksi. Ohut saviiru vain jää taivaalle ja that´s it.

Mutta ollaan iloisia, tehdään muita iloisiksi ja eletään päivä kerrallaan. Ruotsalainen koulutyttö arveli lyödä kertanyyhkäisyllä kaksi kärpästä yhdellä iskulla: hoidella maailman ilmastoasiat kuntoon ja kahmia nobelpalkintopotin katsomalla vinoon itseään Trumppia.

No, mitä minä nyt. Hyvä kirja tämän täytyy olla, kun stimuloi kriitikonrentun päättymättömään tajunnanvirtaan. Kuvitus ja taitto on muuttunut selkeämmäksi. Samalla tietysti pidentyneet jutut joskus haukottavat. Mutta kas, kun alat lukemaan niitä, huomaat kellon käyvän jo aamuneljää. Ihan huomaamatta hujahti aika moisen vuoden parissa.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen