Ihmisläheisen valmentajan mietteitä

Elämämme on jatkuvaa oppimista

Erkka Westerlund/Manu Tuppurainen: Erkka, Elämän peliä, Valmentava johtaminen, Fitra 2019

Erkka oli se jääkiekkomies, joka ei kiljunut aitiossa, ei saanut koskaan porttikieltoa seuraan matsiin epäasiallisen käytöksen vuoksi, ei tsempannut kiroillen, kun ”pojilla” meni huonosti.

Itselleni jäi vuosien varrella mieleen hänen positiivinen auransa, joka näkyi vaikka televisioruudusta ja lehtien palstoilta. Jääkiekkoilijoiden menestysresepteistä en tiedä paljoakaan, mutta luulen että kokonaisvaltainen ja yksilöitä huomioiva lähestymistapa on paras niin pelikentillä, kuin vaikka rehtorin ja opettajan työssä. Itse totesin tämän opetustyössä ja aikuiskasvatuksen ohjaajana. Saman voin kokea vaikka vieraan ihmisen kanssa jutellessa. Pitää kuunnella, osallistua, ymmärtää. Ei joka tilanteessa työntää itseänsä esille.

Erkka Westerlund oli puikoissa mm. kiekkoleijonien Riikan ja Moskovan MM-kisoissa, Sotshin olympialaisissa ja Minskin MM-kisoissa. Hyvälle miehelle riitti hommia myös KHL-valmentajana vain muutamia meriittejä mainitakseni.

Erkka lähti siitä, missä muut eivät onnistuneet. Hänellä oli lämpöä ja läheisyyttä, hän loi enemmän joukkuehenkeä kuin kukaan muu. Tämäkin kirja sopisi yhtä hyvin elämäntaitokirjaksi kuin konsanaan jääkiekkomiehen elämänkerraksi.

Mutta lieneekö kuitenkin niin, kuin usein joutuu huomaamaan. Kiltit jyrätään alle, kun tosipaikka tulee. Siinä lämmöt karisevat kun itseä 30 senttiä pidempi jätkä taklaa sinut pleksiin pää edellä. Siis olen haistavinani paikan myös niille, jotka pelaavat ”elämän ja urheilun peliä” rankemmin näkemyksin. No, hyvä niin tai näin.

Itse olen ”erkan miehiä” mitä tulee elämänkatsomukseen. Mutta en kyllä käännä enää toista poskea jos joku nappaa minua ronskisti päin lättyä. Sen on elämä opettanut.

Mainio elämänkerta. Siinä nostetaan hyvät arvot kunniaan. Oletettavasti minut siirrettäisiin syrjään jääkiekkovalmentajan paikalta jo alkumetreillä. Siellä tarvitaan myös kovuutta, kostamista, dominointia ja raakaa väkivaltaa. Sillä saadaan porukan kassakone kilkattamaan iloisesti.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Kilven koskettava päiväkirja

Vanhuudesta, yksinäisyydestä, ikävöinnistä

Eeva Kilpi: Sininen muistikirja, WSOY 2019

Niin on taas käynyt, että Eeva Kilven laaja lukijapiiri sai uutukaisen kirjan syksyn pimeisiin iltoihin. No, yleensä nämä Kilven kirjat ovat viimeisen kahdenkymmen vuoden ajalta olleet yhtä päiväkirjaa, rikkaasti assosioivalla skaalalla, yksinäisyyden kuvajaisista vaikkapa naisasiaan ja jumalasuhteisiin.

” Naisella on aina ollut mieheen suunnattoman suuri seksuaalinen valta. Mutta se ei riitä naiselle. Nainen haluaa tasa-arvoa. Tasa-arvo ei perustu seksuaalisuuteen, vaan oikeudenmukaisuuteen. Se on ihmisarvoa. Ihmisten keskinäiseen kunnioitukseen perustuvaa ansioitten tunnustamista yhteiskunnassa, perheessä, työssä, ihmissuhteissa.”

Kilpi hyppää päiväkirjassaan notkeasti vanhenemisen analyysista ja terveyden krempoista ihmiskunnan syyttelyyn ja luomakunnan hyväksikäyttöön. Hän kärjistää niinkin, että ihminen on luomakuntaa pilaava epäsikiö evoluution ketjussa.

Joskus kirjailija on enemmän juttupäällä, joskus päivän saldoksi riittää vain mietelause. Niissä Kilpi kiteyttää teemojaan, jos mahdollista, selkeään ja karsittuun asuun. Elämää hän pitää alituisena jännitystilana ja onnea vaikka hetkellisenä erosta tästä mielen kiirastulesta. Hän tuumii, että vanhakin ihminen on ikuisesti nuori ytimeltään. Vuosien mittaan tulee mukaan paljon hyödyllistä, värikästä, vivahteita, viisautta.

Kirjahan on täyttä kultaa Kilven lukijoille. Jos teemat ovat usein mollivoittoisia, pilkistää aurinkokin sopivasti esille, kuin syksyisten harsopilvien takaa. Silloin maisema hymyilee ja ihmisen osa, vaikka onkin joskus vaikea, näyttäytyy arvokkaan kauniina kokemuksena.

Kirja on koottu päiväkirjamerkinnöistä kahdenkymmenen viime vuoden ajalta. Kilven teemaston kun tietää, niin lukija orientoituu piankin tähän mielenmaisemaan ja nauttii, nauttii…

Teos on todellinen makupala suomalaiselle, melankoliaan taipuvaiselle lukijalle. Mukana on myös rohtoa ikävään ja ahdistukseen tai mitä niitä sielun ja kehon vaivoja onkaan useimmilla ikääntyvillä.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Ensivaikutelma on tärkeä

Upea opas nuorille ja vanhemmille

Angela Ahola: Taito tehdä hyvä vaikutus, Minerva kustannus, 2019

Usein pomot googlaavat nykyisin työhönhakijan Linkedln-sivut ja Facebook profiilin, ennenkuin tekevät työhönottopäätöksen.

Yhä on kuitenkin tärkeä wanha kunnon ensivaikutelma. Asiaa on vaikea selittää muuten kuin sillä, että kehonkieli ja kasvot paljastavat kyllä henkilön psyykestä varsin paljon. Niinpä sanotaan, että hyvä ”jätkä” pääsee töihin, olipa papereita tai ei, tai ainakaan eksaktia pätevyyttä.

No niin tai näin. Itsetunto paistaa kyllä jo muutamassa sekunnissa ihmisen naamasta ja silmistä. Semmoisella hemmolla on jotakin annettavaa myös muille ja that´s it.

Entäs sitten parisuhteet. Ne ovatkin mutkallisempaa ainesta. Komistus voi joskus saada tytöltä käsilaukusta lättyyn, ja joku hiljainen jarrumies kiinnostaa taas ihan vietävästi. Niin se vain on. Rakkauden ja ihastumisen tiet ovat joskus arvaamattomia.

Toki siisti ja hyvinkäyttäytyvä herrasmies aina huomataan. Epäsosiaalisen habituksen omaava saa varmasti pakit tanssilattiallakin ja tyttöjen penkki tyhjenee nopsasti kun tämmöinen kaveri harppoo kohti hakeakseen tanssiin.

Hyvään ensivaikutelmaan riittää silmänräpäys ja sama pätee myös ihastumiseen ja rakastumiseen. Kun päästään puheisiin, niin kohtapa erottuvat viisaalle tytölle ne, joilla ei ole puhtaita jauhoja pussissa. Joku naisenpuoli tietysti valitsee miehen, joka näyttää äveriäältä tai menestyvältä. Niinpä nuoret lääkärikomistukset ovat usein monen naisen mieleen aivan ammatin perusteella. Tietysti ammatti kielii myös älykkyydestä ja sosiaalisesta statuksesta.

Mieluusti lueskelin tätä upeaa opusta. Isäpapan ainut ohje minulle oli: ” Aina pitää olla suora.” Semmoinen henkilö, joka muistaa tämänkin säännön, ei voi olla aivan huono valinta työhön tai elämäntoveriksi. Taidanpa vielä lukea kirjan uudestaan. Jos vaikka joku helmi vilahti ohi silmieni.

Nuorille työnhakijoille opas on myös täyttä rautaa nyky-yhteiskunnassa. Olihan se ennen opas, jonka nimi oli: ” Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Lienee saman genren best-seller.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Tosi tango on rakastelua

Ennen taivas putoaa kuin tango katoaa

Timo Kalevi Forss: Tähdet meren yllä, Suomalaisen tangon tarina, Into-kustannus 2019

Olinpa kerran ukkomiehenä saanut luvan lähteä a-luokan lavatansseihin. Miehinen rivistö odotti naisia hakemaan. Lieneekö ollut minun Paul Sharkin valkoisen kolitsini ansiota, että eteeni tuli oikea kullannuppu. Pieteetillä päätin ottaa. Mutta tangon hurmiossa meinasivat vaimo ja lapset kyllä unohtua. Saattelin tyttösen lattialta, kun viimeiset tahdit olivat kajahtaneet ja Topi Sorsakoski marssi tauolle. Partnerin heleä nauru jäi muistikortille ellei ihan sydänalaan.

Mutta asiaan. Tämä todella hyvin tehty kirja käsittelee tangomusiikin historiaa maassamme. Eikä miten hyvänsä. Tuoretta on Forssin teksti ja tiedottavaa. Joku lisäanekdootti ei olisi kyllä ollut pahasta. Näitähän riittäisi:

– Innokkaat fanit saivat Lieksassa käydä katsomassa Olaa auton takapenkillä, jossa hän lepäili keikkaväsymystä pois.

– Tohmajärveläinen basisti ei saanut basson kieleen tekaisemaansa solmua kireälle, vaan sidos lipsui pahasti. Siinä kuululla solistilla oli hätä ja hyvä mieli.

– Badding oli aikanaan niin kuumaa kamaa, että lipunmyyjällä oli sivubisneksenä sytkärien myynti. Menivät kuumille kiville.

Ja taas kriitikkoparka lipsuu aiheesta. Mutta kirja on hyvä. Siinä käydään syntysanat ja kuuluisimmat laulajajulkkikset. Ola tietysti railakkaasti muita edellä, vaikka löysi vahvan äänenkäyttönsä vasta aikapoikana. Ola lauleli joskus ilman mikkiä ja toden totta, ääni kantoi helposti toiselle puolelle järveä ja veneet läksivät oitis liikkeelle.

Tangon nimistä puheenollen. Kirjassa esitellään Topi Kärki, Unto Mononen, Rauli Badding, Topi Sorsakoski, Esa Pulliainen, Eino Grön, Reijo Taipale, ja mitä näitä on. Paljon on asiaa myös tangon variaatioista ja mutaatioista, jotka tietysti mukauttivat tätä jaloa musiikin lajia sopivaksi kulloiseenkin ajanjaksoon. Lienee niin, että jopa tangomusiikin genreen on tullut muutoksia ajan oloon.

Hyvä kirja. Kertakaikkiaan. Jahas. Mutta pihkeinen, kellohan näyttää jo puoli neljää aamulla. Sitä on kriitikon kömmittävä pehkuihin muutamaksi tunniksi tänäkin yönä. Kirja koukutti hyvien kirjojen tapaan ja aikaorientaatio hävisi. Hui hai, mitäs tuosta. Jospa unessa tulee tangopartneriksi vaikka oma vaimo punaposkisena seitsentoistavuotiaana Öllölän lavalla.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Verbaalisti valmista

Huumori kuin huovis-veikolla

Antti Salo: Uuslöyttymaankoira ja muita novelleja, Lector Kustannus 2019

Sehän on uusi humoristi tullut Suomenmaahan.

Kauan sitä on etsitty ja kauan petytty. Ei ole löytynyt Veikko Huovisen, Arto Paasilinnan sekä Kätkäläisen tekijän työn jatkajaa. Kätkäläinenkin taisi olla kopio Havukka-Ahon ajattelijasta samoin kuin nämä mielensäpahoittajat.

Nyt se on tässä. Tämä Antti Salo, maisterismies ja papin elkeitä kaihtamaton. Johan proosa taas puree ja mukana kirkasta voimannuttavaa huumoria, kuten huovisveikolla parhaimmillaan.

Niin se tulee talitintinkin elämä analysoitua ihan jälilleen ja vaikuttaapa siltä, että siinä linnunrääpäleessä on paljon suomalaista sisupussia, joka nousee vaikeuksien keskeltä kuin feeniks-lintu ja alkaa taas katsella tyttöjä, laittaa linnokkaat naisenpuolet sukua jatkamaan.

Ihan teki rinnan vasemmalla puolella hyvää tämä Salon proosa. Viimeksi niin on tapahtunut kun luin Veikon Lyhyet erikoiset. Ihme on, jos kirjailija ei nouse näillä jutuilla kirjalliseen plaaniin ja Suomen, kenties ulkomaiden kartalle.

Että mitä. Mielestäni kivaa ja analyyttista proosaa. Salolla tuntuu olevan aihelmia niin paljon, että alimmat happanevat. Siitä vain painokoneet jauhamaan. Tietysti vielä voisi vähän tiivistää ja jäntevöittää, ettei tulisi lukijalle pienenkään haukotuksen paikkaa.

Näin se Antti Salon proosa soljuu:

” Pihassa puuhasteli pikkulintu, josta ei tiedetty, oliko se sieppo vai peippo vai mitä näitä oli. Hyttysiä söi ja piti pesää liiterin takana, ja etenkin pari viime päivää se oli koko ajan lennellyt pihassa, istui milloin mihinkin kyttäämään, kottikärryn kahvalle, kukkalootan reunaan, tähysteli ja kohta pyrähti…”

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Kaveri kateissa

Efektiivinen seikkailualbumi

Kätketty luostari, Piko ja Fantasion, Fournier, Egmont Kustannus 2019

Piko ja Fantasion joutuvat melkoisen pulman eteen. Rikollisjärjestö nimittäin nappaa heidän kaverinsa. Mutta voi hyvänen aika ja kertakaikkiaan. Kaveri sattuu olemaan silmänkääntäjä, joka taikoo rikollispomon vaikkapa tuhkakupiksi jos on sillä päällä.

Aivan kelpo seikkailu on kyseessä. Piko ja Fantasion kyllä koukuttavat nuoret lukijat, miksei aikuisetkin, koska hommassa on huumorimeininkiä.

Mitäs enempää kuin homma haisemaan. Lähdetään etsimään kaveria ja wanhasta luostarista löytyy rikollisten päämaja. Kukapa muu siellä häärii hauskuttamassa itseään pahisten kustannuksella kuin tämä kadonnut silmänkääntäjä.

Piko ja Fantasion on perinteinen ranskalais-belgialainen sarjakuva jota julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1938. Tintti ja Asterix vaikutteita löytyy albumista, tottakai. Sarjaa teki vuosina 1947 – 1968 André Franquin ja oli ehkä paras tässä hommassa.

Sarjan suosio on ollut suuri eri puolilla maailmaa. Siinä lienee sitä jotakin, jota minä vanheneva kriitikonjäärä, en oikein aina nappaa. Huumori on kyllä tosi hyvä asia ja sitähän menestyneimmissä sarjoissa riittää. Se nostaa seikkilun tehot uudelle levelille. Kukapa sitä totista torvensoittoa kauan jaksaa lueskella.

Ihan kivaa kamaa tämä juttu on, taiteellistakin omalla tavallaan. Tekijöiden esitystapa sopivan efektiivistä ja kuvailmaisu nuorten mieleen.

Joskus tietysti autojen romuttamista ja muita maneereita on liikaa, mutta makeita toistoja lukija yleensä odottaa.

Loppuidylli on kohdillaan ja tuntuu siltä, että viisainta onkin sankareiden naureskella joskus itselleen, mikä on kunnon huumorin tärkein niksi ja viisaus.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Kaunis tyttö ja vaaran elkeet

Efektiivinen juttu nuorille

Yoko Tsuno, Odinin tuli, 22, Teksti ja kuvitus Roger Letloup: Egmont Kustannus 2019

Räväkkä ja sievä tyttö Yoko vierailee Saksanmaalla ja tutustuu vanhaan linnamiljööseen. Kohtapa alkaakin seikkailu, kun tyttö löytää mystisen laatikon, josta lähtee säde kun sitä hieroskelee ja aukaisee kannen. Mistäpä tyttö tietäisi, että taas ollaan tekemisissä vaarojen kanssa. Mutta niihin tämä viehättävä tyttölapsi on joutunut ennenkin, Sarjassa on ilmestynyt jo 22 sarjakuva-albumia.

Ihan kiltin makuista on kuitenkin juttu perusilmeeltään. Hommaa ei missään vaiheessa lasketa kovin raadolliselle tasolle. Mieluummin Yoko jäljittää Odinin tulen salaisuutta nuorten tapaan surffilautaillen ja kohtalaisen pliisujen konnien metkuja selvitellen.

Kirja sopii hyvin nuorille, jopa melkein unnukoille. Sen ilmiasu on positiivinen ja pahiksetkaan eivät missään vaiheessa ole aivan raskainta sarjaa, jotka yleensä ampuvat ensin ja kysyvät sitten. Toki esillä ovat todella pahat suunnitelmat. Sähköase kun voi surmansäteillään tehdä ilkeääkin jälkeä.

Odinin Tuli on tietynlainen pehmoseikkailu ja sankarityttö Yoko varmaan tuottaa kosteita unia monelle pisamanaamapojalle. Hänet kun on piirretty hyvin viehättäväksi ja sensuelliksi.

Kirjaan olisin odottanut kuitenkin vähän lisää särmää ja lisä huumorikaan ei olisi ollut pahitteeksi. Yokon seikkailut ovat kuitenkin löytäneet kohderyhmänsä niistä, jotka kysyvät kirjan hyväksyntää äidiltä, tai lukevat jämäkämpiä seikkailuja pikkutunneilla, taskulampun valossa, peiton alla. Äiti ja isukki kun ovat silloin oletettavasti jo unten mailla.

Niinhän sitä sanotaan, että kunnollisessa nuorten jutussa on oltava komeitä poikia, kauniita tyttöjä, pahiksia, kivoja seikkailuja ja vaaran kosketusta, sekä tietysti loppuidylli.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

Max Manner tykittää

Poliisimies harmaalla alueella?

Max Manner: Matador, Bazar Kustannus 2019

Max Manner tuntuu osaavan tällaisten ”kesädekkareiden” tekemisen. Homma haisee pahasti itsensä poliisimiehen taholla ja häntähän tietysti pyydetään taas sekaviin puuhiin oudon sarjamurhaajan tiimoilta.

Manner kirjoitti taannoin juutalaistaustansa stimuloimana kirjan Kadotettujen kahvila. Mieshän nosti profiiliaan tässä kirjassa ja tälläsi ihan oivallista proosaa, vaikka kriitikoiden pällisteltäväksi.

Nyt sitten taas pannaan haisemaan. Ja toden totta, ongelmanasettelut ovat melkoiset. Matador-nimi kun viittaa murhaajaan joka käyttelee härkätaistelijoiden välineistöä, mitä tulee veritekoihin.

Että mitä.

Näyttääpä siltä, että Max Manner liikkuu paljolti jerrycottoneista tutulla, taatulla verbaalilla tasolla. Huumoriakin pitää olla, tottakai.

Jo Mauri Sariola – vainaa käytteli menestysdekkareissaan onnistuneesti stereotypioita, mitä tulee henkilökuvaukseen tai miljöisiin.

No, tietysti osallistuin mieluusti murhatalkoisiin, kun kriitikkokin tarvitsee joskus vähän kesäviihdettä. Luxenburgilaistunut Manner esiintyy luultavasti kirjailijanimellä, tuli vain sellainen mielikuva. Mutta mistäpä tuota tietää. Manner on toiminut matkanjärjestäjänä ja oppaana ja tietysti ihmis- ja miljöökuvaus, joka jää vähän ohueksi on todella nähtyä ja fiktioksi jalostettua.

” Tekijä – käytetystä voimasta ja väkivallasta päätellen mies – vihasi vakituisen partnerin pettämistä. Koska teot olivat tapahtuneet pitkällä aikavälillä, hän todennäköisesti valitsi uhrinsa huolella ja suunnitteli tekojaan pitkään ennen varsinaista toteutusta.”…

Niinpä niin. Piti kriitikon kääräistä lopulta hietikkoalusta rullalle ja lähteä rasvaamaan palanutta selkäänsä. Sehän oli tämän halavatun Max Mannerin syy. Mitä sitä pitää kirjoitella niin makoisaa tekstiä, että t-paita unohtuu.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

 

 

Tommi Takkusen mainioita novelleja

Mielteitä, arjen sattumuksia

Tommi Takkunen: Tulevaisuus kuuluu bingoemännille, Into-kustannus 2019

” He matkustivat hiljaisuudessa. Markus pohti mielessään asuntovaunun vinoutuneessa jätemaailmassa kirjoitettua muistikirjaa ja sen sisältämiä viisauksia. Tai hulluuksia. Olisi ollut kiinnostavaa päästä lukemaan muistiinpanoja, vaikka tuskin ne mitään oivalluksia sisälsivät. Pelkkää tajunnanvirtaa todennäköisimmin.”

Kulkumiehen koira alkaa näyttää omalta, jo haudatulta hauvelilta. Nuoren rakkauden karikot, kun nainen kohtelee poikaa kuin ovimattoa,  ja keskittyminen opiskeluunkin on katkolla. Isän löytyminen kadun tallaajien joukosta. Epävakaa strippailijatyttö osautuu pojan kaveriksi. Parisuhteen alkamiset ja päättymiset lopputilintekoineen. Kun Nella-koirasta eroaminen on vaikeaa ja jättää ikuiset, koirankokoiset muistot.

Että mitä. Tommi Takkunen on taitava kertoja. Ihan huomasin puristavani kirjaa kuin aarretta myöhäisinä illan tunteina.

Takkunen kertoo juuri sellaisista asioista, joita me useimmat koemme elämäntaipaleella. Vaikeatkin asiat pitää käsitellä. Takkusen novellit auttavat lukijaa kivasti samaistumisefekteillään.

Ei mitään helppohintaista proosaa. Takkunen kouraisee lukijaa usein ihan syvimmistä pohjavirroista. Hänellä on tapana edetä helposta ja lukijaystävällisestä vaikeampaan antiin, jopa mystiseltä vaikuttavaan. Joskus käy ihossa ihan tietynlainen värähtely, kun huomaa, miten läheltä juttu liippaa omaa todellisuutta.

Takkunen on opiskellut Turun Yliopostossa luovaa kirjoittamista. Esikoinen on vähintäänkin lupaava, ei mikään haukkapala. Toki lukuproosan helpohkoja aineksia on mukana, mutta  helppous viittoo usein tietä tosi kiinnostaviin pohdintoihin.

Kiitos oivallisesta kirjasta, Tommi.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Leena Lehtolaiselta taas namipala

Syyttömänä moottoripyöräjengin käsittelyyn

Leena Lehtolainen: Valapatto, Tammi 2019

Leena Lehtolainen debytoi 12 – vuotiaana teoksella  Ja äkkiä onkin toukokuu. Dekkareita on nykyisin käännetty jo 29 kielelle. Lehtolaisen tyyli on ihmisläheinen. Rikoksen uhrien ja poliisihenkilöiden tilanteeseen paneudutaan kokonaisvaltaisesti.

Rikoskirjailija seurailee Matti Yrjänä Joensuun ja Sjöwall-Wahlöö-parin tuomilla linjoilla, mitä dekkarigenreen tulee. Ei nyt sentään mene niin analyyttiseksi esim. rikollisten taustojen suhteen. Useinhan ”homman” luonne muuttuu, jos alkaa ymmärtää myös rikoksentekijää. Pahikset ovat pahiksia, voisi Leena puuskahtaa, jos sitä häneltä kysyisi.

Nyt Tomas joutuu erehdyksessä moottoripyöräjengin listoille ja tulee melkein surmatuksi. Häntä auttelee elolle luonnonsuojelualueen hoitaja Aino. Ja kun ystävyys on pitävää laatua, niin sitä jelpitään toista, vaikka homma painuisi rikollisille linjoille.

Että mitä. Tosi selkeä ja lukemaan koukuttava dekkarikirja on taas kyseessä. Lehtolaisen rikosproosan ystäville todellinen aarre, jota aina odottavat. Tomasin ja Ainon suhdetta pahuuden silmässä seuraillaan ja sitä miten tavikset voivat muuttua myös koviksi ja julmiksi, kun psyykkinen tilanne eskaloituu ja virkavaltakin on saamatonta. Pitää nimittäin rekisteröidä vain selkeä liikut ja niitähän kirjan ystäväparikin joutuu harrastamaan, jopa vankeudenpelkoon asti.

No toki mukana on myös loppuidyllin makua, mikä sopii dekkareihinkin. Ikuisia jälkiä vaarallinen episodi jättää molempien muistikortille, mutta kaipa niistä selvitään. Ystävyyskin on katkolla, mutta eipä tuo liene ihmekään niissä kuvioissa, joita mestarikirjailija taas vyöryttää esiin. Joskus on mukana vähän pliisun ja klisensen tuntuisiakin dekkarimaneereita, mutta ei kai niiltä siinä hommassa voi välttyä.

Pidin kirjasta. Taas kerran aamutunnit olivat käsissä, kun laskin koukuttavan teoksen käsistäni. Mitäpä muuta kuin korvaamaan menetetyt yöunet roimilla päivätirsoilla. Jospa siinä unohtuvat mielestä Lehtolaisen luomat paranoidisetkin ajatusrakennelmat. Kaikkea sitä voi sattua.

Turhapa niitä on hautoa omalle kohdalleen. Elokuun päivä näyttää avautuvan selkeän aurinkoisena. Sinne vain lenkkikansan sekaan rantaraitille.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen