Joukon Taideblogi

Romaani Suomi-konepistoolista ja paljon muustakin

Aimo Lahden huiput ja alamäet

Jari Nissinen: Lahtiase, Docendo kustannus 2018

”Aimo nostaa katseensa paperista ja kohtaa Idan silmät. He hymyilevät toisilleen. Aimo laskee katseensa takaisin paperiin, ja jatkaa huolellista piirtämistä. Idasta on hienoa, kun hänen miehensä suhtautuu harrastukseensa niin antaumuksella.”

” Hän on mennyt ääripäitä pitkin, ja se sopii hänen luonteelleen. Se on kaikki tai ei mitään. Ei hän uutta konepistooliaankaan jättäisi siihen malliin missä se nyt on. Ei se ole valmis vielä, ei likimainkaan, vaikka luotia lähtee piipusta, lähes ilman häiriöitä. Lähes ei riitä. Priimaa pitää olla.”

Aimo Lahti, Suomi-konepistoolin kehittäjä oli värikäs mies. Ansaitsi tunnetuksi tulleella lahtiaseella suuria summia. Häntä kosiskeltiin ulkomaille hintavilla sopimuksilla, mutta neljä vuotta koulua käynyt, kielitaidoton mies katsoi paremmaksi hoitaa bisneksiä Suomesta käsin.

Ja kun rahaa tuli kuin konepistoolilla soitellen, niin soittojen lunnaat täytyi myös maksaa. Lasiin ei Lahti sylkäissyt ja sai  mm. Marskilta luvan käyttää stimulanttina viinaksia. Ja hyvää jälkeä tuli. Tuskin Suomi olisi nykyinen Suomi ilman legendaarista keksintöä, Suomi-konepistoolia.

Joskus äityi Lahden ja kaveriporukan meno ravintolassa, konjakkilasien ääressä sellaiseksi, että metoota ei tunnettu. Mutta tarjoilijattaret ymmärsivät, että koolla oli porukka, joka päättää Suomen kohtaloista.

Että mitä? Nissisen kirja on genreltään mm. historiallista lukuromaani- elämänkertatyyppiä. Siinä ei ole erityisen taiteellista lähestymistapaa, mutta lukijaa viehättävät romaanissa kirjailijan fiktio-anekdootit ja paikoin humoristinen lähestymistapa. Suomi-konepistooli ja sen keksijä Aimo Lahti ovat kirjallisen monumenttinsa ansainneet.

Jouko Varonen

 

 

 

Mökkejä joka lähtöön

Mitä suomalaisuus olisi ilman kesämökkiä

Tanja Nieminen/Anu Valkeinen: Mökillä! Suomalaiset mökkipihat, Readme.fi Kustannus 2018

Vaikka en mökkiä omistakaan, on tullut vietettyä elämästä melkoinen lohko mökeillä, mökkikylissä, jne… Omalla mökillä on tietty tunnelma. Joku tykkää tuunata mökkinsä kunnolla, toinen tykkää piilopirtistä, jossa on aitoa erämään tuntua, muuan haluaa kelohonkamökin näkyvältä paikalta Lapin tunturien ja hyvien kulkuyhteyksien ääreltä.

Tässä kirjassa esitellään kauniita mökkipihoja, joiden somistuksen eteen on tehty töitä. Kirja on jaoteltu teemoihin: mökit veden äärellä, metsämökit ja maaseudun mökkiunelmat. Kirjassa on myös suosituksia puutarhakasveista. Teoksesta löytyy vielä vinkkejä, miten tehdä mökkielämä mahdollisimman mukavaksi.

Anekdooteissa (ei tässä kirjassa) kerrotaan mökkielämän painajaisista, kun innokkaat, mökittömät sukulaiset törmäävät mökille mukanaan Saludo – kahvipaketti tuliaisina. Tällaiset vieraat usein mieluusti nauttivat mökin mukavuuksista, mutta annas olla, jos pyydetään vaikkapa korjaamaan laituria. Kohta Nissanin nokka kääntyy kohti kaupungin riemuja, tuskin korttia lähetetään kiitokseksi.

Mutta asiaan. Kirja on kauniisti kuvitettu ja lukija-/ katselijaystävällinen teos. Kuvista excellent + – arvosana, sekä taitosta, joka on kohtuullisen rauhallinen, kun ottaa huomioon kuvallisen annin määrän. Kirja sopii vaikka viemisiksi mökin isäntäväelle. Se on ajaton ja julkaisuvuodesta riippumaton. Mökkien isäntäväkeä on kirjassa suojeltu julkisuudelta, joskin TV:stä tuttu Sami Hedberg kyllä tekee tiettäväksi itsensä ja vaimonsa myös kuvissa.

Upea kirja kertakaikkiaan! Itse en ole mökki-ihmisiä, mutta katselin kirjan kesäisiä kuvia ja mökkipiharatkaisuja mieluusti. Niinpä siinä vierähti joulupäivästä puolikas aivan mukavissa tunnelmissa. Sitten pistin rivarin saunan lämpiämään ja muistelin niitä reissuja, joita on vietetty perheen kanssa mökeissä Suomessa, Lapissa ja monella taholla ulkomailla.

Kiitos kirjasta!

Jouko Varonen

(SARV:n jäsen)

 

 

 

Valistusupseerien vaikea työ

Propakandaa, koulutusta, viihdyttämistä

Helena Pilke: Omat haukkuivat politrukeiksi, Jatkosodan valistusupseerit, Docendo kustannus 2018

” Vaikka propakandaa puhuttiin etenkin jatkosodan vuosina jatkuvasti paljon, siitä ei kaikissa yhteyksissä edes mainittu, vaan käytettiin lievempiä ja jossakin mielessä jopa sievisteleviä ilmauksia tiedotus ja valistus.”

Hengen nostatusta tarvittiin, etenkin jatkosodan vuosina. Suuri osa ns. valistusupseereista oli eri alojen opiskelijoita. Mukana oli myös pappeja, muusikoita, opettajia, jne…

Isäni, joka palveli sodan aikana viisi vuotta pioneerina, muisteli aina sodan ajan jouluja mieliinpainuvina. Jokaisessa yksikössä järjestettiin yksi tai useampia juhlatilaisuuksia.

Korsun joulun muistaa jokainen. Ruokaa riitti ja ristiriitaisia viinatarjoiluja harrastettiin. Joskus oli sotilailla myös omia viinaksia.

Nykyajan Korsuorkesteri on malliesimerkki siitä, miten musiikin osuus oli korsujuhlissa, jopa arkisissa lepohetkissä tärkeää. Musiikilla luotiin koti-uskonto-isänmaa – henkeä niin rintamalla kuin kotirintamalla.

Keväällä 1941 oletettiin, että edessä oli vain muutamien viikkojen tai kuukausien sota. Maanviljelijät lupailivat tulevansa takaisin jopa heinänniittoon tai viimeistään elonkorjuuseen. Totuus valkeni vähitellen. Harva osasi aavistaa, että sotasavottaa kesti useamman vuoden ajan.

Propakandakomppania – nimi muutettiin tiedotuskomppaniaksi sanan ikävän kaiun vuoksi. Totuus oli, että sotimisessa jouduttiin käyttämään henkistä ja fyysistä pervitiiniä aika paljon. Miesten taistelutahto yritettiin saada pysymään myös asemasodan puuduttavina vuosina.

Kirja on sotahistoriaa sanan parhaassa mielessä. Vaikka sotamiehet suhtautuivat valistusupseereihin skeptisesti, haukkuivat jopa politrukeiksi ( komppanian poliittinen valvoja venäjällä) ovat tiedottajatkin ansainneet oman teoksensa. Pilke on onnistunut tekemään lukijaystävällisen ja mainion teoksen sota-ajoista, tiedottajan ja sotilaan näkökulmista.

Jouko Varonen

 

 

 

Suomalaisen elokuvan alkuvaiheita

Kiva lukukokemus

Tuomas Marjamäki: Siitä tulikin farssi, Docendo kustannus 2018

Tuomas Marjamäki ( s. 1978) ei ole kirjailijana aloittelija. Elämänkerrat Spede Pasasesta ja Simo Salmisesta, sekä Kummeli-kirja Erittäin hyvin sanottu muistetaan. Nyt Marjamäki on ottanut aiheekseen ensimmäisen suomalaisen elokuvan, Salaviinanpolttajat, syntyhistorian. Siihen limittyvät tietysti myös 1900-luvun alun tapahtumat laajemminkin.

Lueskelin kirjaa joulun aatonaatonaattona. Aivan rauhallista luettavaa oli tämä Marjamäen kirja, jota on nimitetty hänen ensimmäiseksi romaanikseen. Fiktion osuus onkin kirjassa melkoinen, mutta historialliset vaiheetkin pitävät osapuilleen paikkansa.

Kun Salaviinanpolttajia kuvattiin, siihen oli saatu esioppi, kuinkas muuten, Pariisista. Matkassa oli monta vaikeutta. Ohjaaja kun ei halunnut lähikuvia ja hänellä oli muitakin outoja vaatimuksia.

Elokuvassa ukot löivät korttia, myivät viinaa, joutuivat riitoihin ja lopulta myös poliisin haaviin. Valinta oli sopivan efektiivinen puskafarssi monien satojen ehdokkaiden joukosta. Ikävä kyllä elokuva on kadonnut, eikä siitä ole jäänyt dokumentteja nykypäivään. Toki aiheesta on tehty myöhemmin kehittyneempi versio.

Tämä lukuromaani-/tietokirjatyyppinen teos kiehtoo kyllä vuosisadan alun tunnelmineen. Lueksin sitä aikani kuluksi lauantaipäivän ja totesin, että Marjamäen kieli, fiktion ja faktan sekoitus, on helposti sulavaa. Mainio kirja siis esim. historiallisen proosan ystäville. Mikään verbaalinero ei Marjamäki ole, paremminkin asioiden kirjaaja, mutta sellaistakin proosaa tarvitaan.

– Hyvät herrat, olen tosiaan lukenut käsikirjoituksenne moneen kertaan. Sillä on varmasti ansionsa, vaikka minun on kovin vaikea päästä sisään suomalaiseen alkoholikeskeiseen kulttuuriin. Yleisöä tuollainen hortoilu humalapäisään sikoineen päivineen varmasti huvittaa, ei epäilystäkään. ( Kreivi Louis Sparre, ohjaaja, taidemaalari).

Jouko Varonen

 

 

 

Armeijatuvan juttujen analyysia

Naisen käsittelyn ABC

Ilkka Tarvainen: Suurinta elämässä, Atrain&Nord kustannus 2018

” Takki korostikin voimaa, hyvää kuntoa ja oikeaa tekniikkaa ja sanoi antaneensa seitsemänkin kertaa yhden yön aikana kun nainen sitä oikein pyysi. Hänellä oli selvästi paremmat tiedot kuin Lahtisella. – Takaa päin menee syvemmälle. … – Lopuksi minä aina nuolen.”

Armeijamiljöö on sekoittanut monen kokemattoman pojan pään. Henkiset vaikeudet ovat enemmän kuin tavallisia ja suurin syy asepalveluksen keskeyttämiseen. Yleensä armeijan ”seksikoulu” on kaukana kiltin pojan kokemuskentästä. Siellä nainen esineellistetään ja monen kaverin pää ei sitä kestä.

Tässä kirjassa Takiksi nimetty henkilö on armeijatuvan pomo. Häneltä ei jää huomaamatta, jos joku on ns. peräkammarin poika eikä tiedä seksiasioista tuon taivaallista. Jotakin ensioppia nuoret miehet saavat, tosin varsin yksipuolista ja naisia esineellistävää:

” Naiselle ei koskaan tule puhua seksistä niin suoraan kuin mitä miehet keskenään tekevät. Oikea herrasmies on kaunopuheinen. Hänessä kulminoituvat sotilaalliset hyveet: kohteliaisuus, luotettavuus, rehellisyys, täsmällisyys, urheus ja rohkeus ja niitä oppii parhaiten juuri armeijassa.”

En suosittele Suomen armeijan lähestymistapoja mitä tulee naisiin. Toisaalta Takki ja kaverit alkavat ymmärtää, että naisia on moneen lähtöön ja jos mies on aivan unnukka, hän joutuu helposti hyväksikäytetyksi.

” Naiselle ei voimaa näytetä nyrkillä vaan kalulla, kun ollaan päästy sänkyyn. Siihen saakka naista pitää lämmittää kuin saunaa.”

Ehkä kirjan nimeksi sopisi ”Naisen käsittelyn ABC”. On nimittäin miehiä, jotka armeijaan mennessään uskovat siihen, että naiset ovat enkeleitä, ihania, suloisia ja pahasta tietämättömiä. Niinpä suosittelenkin tätä ”armeijan oppia” nuorukaisille, jotka elävät unelmissaan, uskovat kaikkeen kauniiseen. Monta hyvää nuorta runoilijapoikaa ovat armeijan suorat ja irstaat lähestymistavat pilanneet eliniäksi. Moni on tuuminut, että kyllä minä tappamisen isänmaan puolesta ymmärrän, mutta en henkistä väkivaltaa.

Jouko Varonen

 

 

J. K. Tamminen tilittää

Oma, vaiherikas elämä

J.K.Tamminen: Rikollinen elämäni, Omaelämänkerta lain väärältä puolelta, Minerva kustannus 2018

J.K.Tamminen, kirjan minäkertoja, aloitti bisneksentekemisen sähköurulla. Kohta tuo yksi ainoa sähköurku alkoi poikia kauppoja ja bisnes menestyi hyvin. Yrittäjäpariskunta eli porvarillista elämää – eli kunnes alkoivat pimeät liiketoimet.

Kirjoittaja puuhaili tämän jälkeen vähemmän valoa kestävissä hommissa. Salakuljettajan ensiaskeleet tulivat ajankohtaisiksi pimeän venäjänkaupan parissa. Siihen aikaan venäläiset huolehtivat tavaran Suomeen ja kirjoittajahan maksoi rehdisti hinnan, jota he pyysivät. Mies ymmärsi, että venäläisten kanssa on tärkeää pysytellä väleissä. Muuten voi hukka periä bisnesmiehen.

Viini ja makkarakaupoistakin kerrotaan kirjassa mielenkiintoisia anekdootteja. Myös puuhista romanien kanssa on mukana omat episodinsa. Joskus tuli tehtyä Suomen suurin viinakeikka. Ja tietysti kiinnosti myös keinottelu elintarvikkeilla, joissa oli viimeinen myyntipäivä lähellä.

Kun hämäpuuhat eivät enää kiinnostaneet, niin kirjoittaja päätti lähteä koulun penkille. Ja eikös vain, miehestä leivottiin lakimies, jolla riitti asiakkaita niin entisissä tutuissa kuin arvostetuissa herrapiireissä.

Niin, että mitä? Mielenkiintoinen selviytymistarina, jolla on myös loppuidyllinsä. Lukaisin kirjan ihan keskittyneesti ja totesin, että kirjoittaja ei sotkeutunut ihan pahasti puuhiinsa lain väärällä puolella. Paremminkin hän osasi luovia ja olla kaikkien mieleen myös hämärissä bisneksissä.

Kirjahan on taattua viihdelukemistoa ja kiinnostaa varmaan laajaa kohderyhmää. Elämänkertaksihan tämä on sijoitettava genrensä perusteella.

J.K. Tamminen asuu Virossa. Hänen ammattinsa on rikostoimittaja ja lakimies. Hän on kouluttautunut myös rikostutkijaksi, tiedottajaksi ja teologiksi. Kirjailijanakaan hän ei ole ihan tuntematon. Mieheltä on julkaistu mm. teokset Pasilan mies, Kilpimies ja Megaliiga.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Räväkkä kirja eduskuntatyöstä

Mitalin toinen puoli

Anna Kontula: Eduskunta, Ystäviä ja vihamiehiä, Into kustannus 2018

” Kyllä pienen puolueen uutta edustajaa ohjataan pitämään valiokuntatyössä suunsa kiinni – joskus jopa sanotaan ihan suoraan.”

” Jos esitykset muuttuvat, niin median paineesta. Ei siksi, että me oltais käyty täällä rakentavaa keskustelua.”

” Ilman ryhmäkuria täällä olis koko ajan hallituskriisi päällä.”

” Jokaisen jatkokautta havittelevan poliitikon intressissä on hankkia itselleen ja puolueelleen mahdollisimman paljon myönteistä julkisuutta ja toisaalta välttää kielteistä.”

Eduskunta on pienoisyhteiskunta, jossa henkilökohtaiset kemiat, ryhmien intressit, työtavat, tavoitteet ja toiveet käyvät ikuista taistelua. Kontula on kansanedustaja ja tietää mistä puhuu. Pitää olla melkoisen kovahermoinen jonglööri, että pärjäisi kansanedustuslaitoksessamme, ellei peräti kameleontti.

Kirjahan oli mielenkiintoista luettavaa. Tarinaa kulissien takaa, paljon asiaa, jonka olemme me äänestäjät tienneet todeksi jo kauan aikaa. Joitakin tuoreita näkökulmiakin löysin ja myös positiivista asennetta edustajan työtä kohtaan. Joku tuumi, että ilman erimielisyyttä ei demokratiaa oli olemassakaan. Kansanedustajan on oltava valmis kuin terrieri taistelemaan oman ja ryhmän edun, sekä sidosryhmien puolesta.

Ainahan edustajaparalle löytyy tukeakin omasta intressipiiristä, joka suojelee jäseniään. Niinpä voi tukeutua ryhmänsä todellisten auktoriteettien apuun ja puolueen solidaarisuuteen. Kansanedustajalla on vain kolme nappia edessään ja niitäkään ei saa käytellä oman mielensä mukaan vaan niin kuin on määrätty.

Muuten syntyy konflikti tai erottaminen ryhmästä, mikä on edustajalle kauhistus. Vain vaalimainoksissa saa sanoa, että teen työtä kansan parhaaksi ja itsenäisesti.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Upea romaani

Uskon kilvoitus

Marko Annala: Paasto, Like kustannus, 2018

Marko Annala ( s. 1972 Joutseno) tunnetaan mm. Mokoma-yhtyeen perustajana ja laulajana. Hänen omintakainen laulutyylinsä ammentaa mm. Death metal – murinalaulusta ja suomirock-laulutyylistä.

Annalan esikoisromaani Värityskirja on saanut paljon kehuja arvostetuilta kriitikoilta, ei vähiten kielellisten ansioidensa vuoksi. Annala itse on tuttu vieras ortodoksisissa Liturgioissa ja Vigilioissa, joissa itsellänikin on tapana käydä Suomen vanhimmassa ortodoksikirkossa Lappeenrannassa.

Ortodoksisuuden ytimeen, mutta myös uskontaisteluun keskittyvässä kirjassa nuori mies elää perhe-elämää vaimonsa kanssa. Vaimo lähtee kuitenkin kehitysmaihin auttamaan hädänalaisia ja yhteydenpito häneen on vaikeaa.

Mies perustaa kuitenkin antikvariaatin jossa myy mm. tauluja ja kirjoja. Elämään kuuluu myös nostalgiamatka mummin ja papan kotitilalle, joka kuuluu jo lähihistoriaan, mutta kiinnostaa esineistöllään ja miljöillään.

Uskontaistelu on kuitenkin kirjan pääsisältö. Annala kuvaa upealla kielellä ja sielukkaalla ilmaisulla miehen ajatuksia ja vähitellen selkiytyviä ratkaisuja ortodoksisuuden suhteen.

Pidin kirjasta. Se tempaisi tietysti mukaansa niin, että kohtapa takakansi napsahti käteen. Mutta hupsista ja kuinka ollakaan, kello näyttikin jo kolmea aamulla, vaikka olin aloittanut lukemisen 21.00 illalla. Luulisin, että Annala on luova monilahjakkuus, josta tullaan kuulemaan lisääkin.

Jo esikoiskirja osoitti, että Annala on reilusti kärkipään prosaistejamme, joskaan ei aivan terävää kärkeä vielä, mutta sekin aika varmaan koittaa. Sitä ei estä sekään, että uskonnollinen eetos lyö läpi tästäkin kirjasta, mutta ei ilman kritiikkiä kirkon pyhiä maneereita kohtaan. Etupäässä kirjan päähenkilö haluaa olla rehellinen itselleen.

Jouko Varonen

 

Saban kuningattaresta Tabe Slioriin

Mielenkiintoista johdattelua naisasiaan

Leena Kurki: Vaimoja ja rakastajattaria, Vaikuttajanaisia vallan kulisseissa, Minerva kustannus 2018

” Aloin ”keskusteluttaa” lähteitä ja keskityin tämän kertomuksen kannalta oleellisiin asioihin. … Samalla pohdin , mitä tarkoittaa ”alistettu” nainen. … alistamisen taustat ja olosuhteet vaihtelevat.”…

Dosentti Leena Kurjen teos on mielenkiintoinen. Hän pyrkii enemmänkin valottamaan naisen asemaa vaikutusvaltaisen miehensä rinnalla kuin hämäräsuhteita. Toki pistäydytään 1900 – luvun lopulla, unohtamatta ”urkin naisia”, kuten väitettyä suhdetta Tabe Slioriin. Mitäpä kirja olisikaan ilman kunnon kekkosanalyysia.

Lukijaystävällinen teos ei ole kysymyksessä. Ehkä kirjoittajan tarkoituksena on tehdä myös fiktiivinen selonteko naisista, joista on ollut vähänlaisesti tietoa saatavilla. Kirjan aikajana on myös melkoinen, aina 900 – 800 eaa lähtien 1900-luvun loppupuolelle. Sama Adam-Eve – rakenne on monen tarinan taustalla, jopa harvinaisen usein. Eeva ojentaa omenan ja Aatami syö sen mukisematta välittämättä seurauksista. Näin eevat yleensä pääsevät vallan kahvaan ohjailemaan miehiään, joiden käsissä on paljon, jopa kansakuntien kohtaloita.

Saban kuningatar ( n. 900-800 eaa) oli itsenäinen, vahva, rikas ja huomattavan älykäs. Hän liehutteli myös kuningas Salomon lakanoita. Huolimatta Salomon seitsemästäsadasta virallisesta vaimosta ja kolmestasadasta jalkavaimosta Salomo ja kuningatar ihastuvat ja rakastuvat toisiinsa.

Mussolinin rakas Clara piti päiväkirjaa, johon tallensi jopa miehensä rakkaudentäyteiset huudot.

Vieläkin kuuma nimi oli Tabe Slioor ( 1926 – 2006) koska häneen on liitetty nimiä mm. Eric von Frenckellistä Urkkiin. Lienee kuitenkin niin, että tärkeintä näissä suhteissa oli henkinen kemia, eivätkä sensaatiolehtien suosimat juorut.

Kirja on levoton sisällöltään, sillä siinä vertaillaan eri lähteiden ehkä-tietoja ja kirjoittajan omia fiktioita. Niinpä joskus alkaa kieltämättä haukottaa. Mutta Kurki on tehnyt suurtyön ja naiseutta analysoivan monumentin.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Romaani kansalaissodan ajoilta

Selkeää kerrontaa

Leo Laurila: Jannen ja Elisan kapina, Reuna kustannus 2018

” Taistelu alkoi uudelleen. Samanlainen konekiväärien rätinä täytti ilman. Juuso ei ehtinyt edes kyyristyä, kun häneen osui.

Eero ja Janne näkivät, miten konekivääritulen sarja leikkasi hänet melkein kahtia. He kyyristyivät poteron pohjalle kauhistuneina.

Tuollainenko kohtalo heitäkin odotti! Hetken kuluttua Eero alkoi hivuttautua ylös poteron reunaa vasten.

– En kuole ainakaan ilmaiseksi. Muutaman lahtarin vien mukanani, hän sähisi. – Nyt Janne! Nyt sitten taistellaan sen uuden kotimaan puol…

Eeron lause jäi kesken ja hän valahti alas.”

Kirjoittajakouluttajana ollessani huomasin, että joillakin on taitoa kertoa elämästään hyvinkin vaikuttavasti. Heille ehdotin elämänkertakäsikirjoituksen tekoa. Valitettavasti vain muutama prosentti kirjoituksista läpäisee kustantajan seulan.

Leo Laurilan romaani on päässyt kirjaksi asti. Syynä lienee se, että kansalaissodan kauhut yhdistettynä efektiiviseen kerrontaan kiinnostavat aina lukijoita.

Ei Laurilalla huippukertojan lahjoja ole. Hän kuvaa asiat, niin kuin niistä on kuullut isältään ja äidiltään, kirjan päähenkilöiltä Jannelta ja Elisalta. Elisa joutuu kärsijän rooliin kansalaissodan aikoihin ja hyväksikäytön uhriksi sekä valkoisten että punaisten toimesta. Näistä kohtaloista lähtee alulle myös lapsi. Mutta nuorten rakastumiselle ei sekään laita esteitä. Kun mennään vihille, odottaa Elisa raiskaajansa lasta.

Jannella taas on lapsuuden kurimus dominoivien perheenjäsenten taholta. Tietysti syntyy myös skismaa siitä, miten perintö jaetaan ja kenestä tulee talon isäntä.

Pidin Laurilan kerronnasta. Se on konstailematonta, niin kuin tämän genren kirjoissa usein on. Kustantajan kannalta tietysti ratkaisee se, että kerronta on autenttista, ainakin osittain. Lukijoissakin elävät vanhat muistumat isoisien ajalta vielä, vaikka noista ajoista on jo sata vuotta.

Mitä siis? Hyvän kirjan on Laurila kirjoittanut. Ei hän pärjää todellisille mestareille, kuten vaikka Väinö Linnalle ( Täällä pohjantähden alla), mutta hän on kerronnassaan rehellinen, vaikuttava ja suora.

Jouko Varonen

(SARV:n jäsen)