Karhukuvaajan matkassa

Karhujen kanssa

Elämäntarinan aineksia karhukirjassa

Ohtonen tuntee karhut

Kimmo Ohtonen: Karhu, voimaeläin, Docendo 2016

Kimmo Ohtonen tunnetaan toimittajantyöstään radiossa ja miehenä, joka teki norppauinnin, eli ui Suomen suurimman järven päästä päähän.

Tämä kirja alkaa viiltävästä lapsuuskokemuksesta, kun poika pakeni isää metsän sisään ja tapasi karhun lähietäisyydeltä. Ohtonen ei luota pelkästään karhukuviin, jotka tietysti on otettu turvallisesta piilokojusta. Kirjailija-valokuvaaja miettii tuntemuksiaan kun näkee karhuja ja niiden kommunikointia.

Joskus tulee hetki, että joutuu silmätysten karhun kanssa. Onko karhu pelottava metsän peto vai heijastus kuvaajan omasta elämästä.

Muistuu mieleen oma kohtaamiseni karhun kanssa vapaassa luonnossa ilman piilokojuja. Karhu tuli suoraan kohti pitkin peltoaukeaa. Olin matkassa autolla ja pysäytin auton. Otus örisi ja juoksi auton keulan ediste läheiseen järveen uimasilleen. Hetki oli niin ainutkertainen, että en tajunnut ottaa esille auton takapenkillä olevaa kameraa. Toki sitten kuvasin mullikossa juosseen karhun jäljet ja kävin varoittamassa läheisen maalaistalon väkeä lähistöllä liikkuvasta pedosta.

Ohtosen kuvat ovat tummasävyisiä, johtuen oletettavasti siitä, että karhut tulevat niille varatulle haaskalle usein aamuvarhain tai iltamyöhään. Pimeän sävyt toki antavat kuville syvyyttä ja vaikuttavuutta. Joskus olen kuullut väitteitä, että luontokuvaajat kesyttävät” karhuja liikaakin ja nämä alkavat liikuskella tämän vuoksi pihapiireissä.

Ei ole aivan tavallista yhdistää luontokuvakirjaa elämäntarinaan, joka on tulvillaan kipeitä muistoja. Tällainen kirja tarjoaa toisaalta jotain enemmän kuin karhukuvaajien matkan korven kätköissä oleville piilokojuille. Mukana on tunnetta ja taikaa, elämän kipeyttäkin.

…Minunkin olisi jo aika mennä kotiin. Itärajalla pitkitän vierailuani aina viimeiseen asti. Vaikeinta on sanoa jäähyväiset, kun ei tiedä miten sen tekisi – millä sanoilla voisi kertoa, mitä oikeasti ajattelee.”

Jouko Varonen

Selkeä dekkari

Ikoni-Ville

Selkeä dekkari

Marja-Sisko Aallon uusin dekkari

Marja-Sisko Aalto: Ikoni, Icasos 2016

Marja-Sisko Aalto (s. 1954) tunnetaan kotiseudullaan Imatran puolessa kirkonmiehenä, joka halusi olla nainen ja toteutti myös unelmansa. Moni pahoitti asiasta mielensä, mutta Aalto sai uuden viran ja alkoi kirjoittaa myös dekkareita. Entinen vaimo pysyi naiseksi muuttuneen miehensä rinnalla.

Tämä uusi Ikoni-dekkari on kertomus oudosta Ikoni-Villestä ja häntä jahtaavista poliiseista, joista vanhempi konstaapeli Annette Savolainen alkaa jo muodostua tavaramerkiksi Aallon rikoskirjoille.

Ikoni-Villen rikoksiin liittyy tiettyjä piirteitä, joita voi pitää rikollisen ”tavaramerkkeinä”. Niinpä rikospaikalla on tutkittu ikoneita, ei kuitenkaan varastettu. Lisäksi paikalle on jätetty kuitti”, vanhan ja arvokkaan Raamatun irti reväisty alkulehti.

Annette Savolainen on poliisi, joka muistuttaa perheidyllinsä kautta vaikkapa Maria Kalliota. Nyt hänellä on loma-aikeita ja loma suuntautuu Ilomantsiin päin. Ilomantsissa tutustutaan ortodoksiseen kulttuuriin ja loman keskeyttää taas Ikoni-Villen isku, ja kuinkas muuten, reväistyn raamatunlehden säestyksellä. Aalto kuljettelee kirjassaan myös teemaa niiltä ajoilta, jolloin ruotsit” eli luterilaiset kiduttivat ortodokseja, varastivat ja tappoivat sekä halusivat hävittää ortodoksisuuden seudulta.

Aallon tyyli on selkeää kerrontaa, josta puuttuvat reijomäki- efektit. Hän osoittaa myös kirkollisen tietämyksensä ja antaa sen näkyä dekkarin rakenteissa. Luin kirjan juuri sen selkeyden innoittamana.

Ikoni-Villen touhut muuttuvat vaarallisiksi, sillä väkivalta ja murhat tulevat mukaan kuvioihin. Onko kysymyksessä joku mieleltään vinksahtanut henkilö? Ainakin on aika viekas ja selviytyy rikospaikoilta vähin äänin.

Aalto eroaa mattiyrjänäjoensuulaisesta käsittelytavasta siten että hän ei puutu paljonkaan rikollisten sosiaalisiin ongelmiin. Hän on vanhan ”kunnon” dekkarin linjoilla, jossa rikollinen pitää saada kiinni kärsimään rangaistusta vaikka omaisi miten vaikeat taustat. Myöskään poliisien arkitodellisuuteen ei tehdä kovinkaan syviä luotauksia.

Jouko Varonen

Arkkitehdin unet

Arkkitehdin unet

Päiväkirjaromaani Engelistä

Runollista, puhuttelevaa

Vuoden 2016 finlandiavoittaja

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista, Gummerus 2016

Runollista, kuin unta, välillä todellisuuteen palaavaa, joskus unennäköä, mielikuvia, tuntemuksia

Luin Viikilän finlandiapalkitun oikealla, tunteen aivolohkolla. Viikilän runollinen ja paikoin aforistinen kieli pakottaa lukijan miettimään, kertaamaan, löytämään yhtymäkohtia omaan elämään, ehkä myös kirjan tekijän todellisuuteen.

Kirja kertoo arkkitehti Engelistä, jolle annettiin tehtäväksi Helsingin suunnitteleminen. Engelin tie kulki kotiseudulta, Berliinistä, Viron kautta Turkuun ja lopulta Turun kaudelta saatujen suositusten ansiosta Helsinkiin, toteuttamaan Venäjän keisarin unelmia ”valkoisesta kaupungista” jonka näkyvin monumentti olisi valkoinen suurkirkko, kirjastotalon ja monien muiden tärkeiden suunnitelmien ohella.

Kirjassa kulkee juonteena myös Engelin perhe-elämä ja erityisesti rakkaus sairaalloiseen Emily-tyttäreen, jonka kohtaloissa Engel lopulta näkee visioita myös kuolemaan ja omien voimiensa ehtymiseen.

Kirja on paljon enemmän kuin kaunista ja runollista luettavaa. Tekstissä on yllättävän vahvoja yhtymäkohtia lukijan omaan todellisuuteen, jopa aforistisia oivalluksia.

Berliinistä työn puutteen vuoksi lähteneen Engelin perhe- elämää, ja vaimon ja tyttären varhaista kuolemaa sävyttävät Engelin syyllisyydentunnot siitä, että hänen olisi pitänyt tarjota perheelleen enemmän. Ehkä Berliiniin muutto olisi vaikuttanut perheen todellisuuteen ratkaisevasti. Sitähän vaimokin toivoi, mutta mukautui perheen pään suurmiehen rooliin. Engel päätyi nimittäin myös vastaamaan koko Suomen rakennustaiteesta.

En laskenut kirjaa käsistäni ennen kuin olin sen lukenut. Silti teki mieli kerrata, paneutua runollisen kielen tarjoamiin visioihin tarkemmin, oppia arkkitehdin elämästä ja arjesta myös rakennuspuita omaan elämään.

Jouko Varonen