Joukon Taideblogi

Siltsusta Tyyskään ja Arjasta Sauliin

Unohtumaton kavalkadi tangokuninkaallisia

Tangokuninkaalliset, Seinäjoen Tangomarkkinat-laulukilpailun voittajat 1985-2019 ( 3 CD), Valitut Palat – kustannus 2021

Siinäpä sitä tuli mieleen, kun jututin aina Lappeenrannan kauppahallin kassalla laulajatyttö Maria Tyysteriä ja olin kameroineni paikalla kun ”Tyyskä” viritti tunnelmia Lappeenrannan satamassa Wanhan Prinsessa Armada-laivan vieressä olevalla laululavalla. Paikalliset kuuntelijat juttelivat vetyjä syödessään, että tuosta tytöstä tulee vielä jotakin. Ja Tangokuningatar hänestä pian leivottiin. Kävi armeijat ja kaikki, joten on täyttä terästä.

Itkua tuhrusin, kun Sauli Lehtosesta rävähti uutinen tragediasta hirvikolarissa. Usein on soinut levysoittimessa hänen tangonsa, Mun aika mennä on, ja aina vain silmäkulma kostuu. Teuvo Oinaksen upean äänen muistan ja iloisen Arja Korisevan.

Teemu Roivaisen laulajantietä olen seuraillut, ja Siltsun laulut, Satumaasta lähtien ovat voittamattomia. Risto Nevala on jäänyt mielen muistikortille komeaäänisenä ja joviaalina laulajana.

Mihinkäs sitä pääsee tangon ystävä harrastuksestaan ja näyttönä siitä ovat jokapäiväiset tangotanssit vaimon kera olohuoneessa. Ennen toki nähtiin tanssiamme myös tv:stä. Oppilaat tuumivat koulunjohtajalle, että olitte sitten pyörähtelemässä telkussa vaimosi kanssa.

Siitä lähtien kun Lasse Lintala ja Tauno Äijälä saivat kuningasideansa tangomarkkinoista on suomalaisen kevyen musiikin ja tangotanssin fanien kesä muuttunut totaalisesti.

Jos ei ole jostakin syystä päässyt itse tangomarkkina-tapahtumaan, niin kalenterissa on vahva ruksi, että nyt tv:n ääreen.

Moni romanilaulaja, joiden äänen väristä tykkään, on tangomarkkinoiden avulla seurannut kuulujen esikuviensa, Taisto Tammen, Rainer Frimanin, jne. jalanjäljissä. Tuli vain mieleen, että joskus pitäisi julkaista arvokas kooste suomalaisten romanilaulajien iskelmämusiikista.

Että mitä. On kiva, että koosteessa varioidaan lauluja covereista lähtien, että tunnelmaa saadaan viritetyksi sopivan monipuoliseksi. Toki suomi-musiikki ja wanhat tutut sävelmät iskevät aina eri tavalla tanssiparin herkimpiin tunteisiin.

Huokaus ja nyyhkäisy.

Voi niitä tuntemuksia tanssilattialla ennen ja nykyisinkin. Herttanen sentään niitä ihania hetkiä tangotunnelmissa.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

Tujumpaa kuin pervitiini

Inhorealismia ja sotakuvausta

Samuli Antila: Rojuhauta, Osuuskumma Kustannus 2020

Ollaan välillä sodan loppuvaiheissa Karjalassa ja toisen kerran -90 – luvun Suomessa. Samuli Antila on erikoistunut kauheisiin tarinoihin ja omistaessaan kirjansa lapsilleen, hän pistää mukaan kommentin:

– Ette sitten koske isän kirjoihin ennen täysi-ikäisyyttä.

Ennenhän käytettiin pervitiiniä ja muita huumeita aktivoimaan sotilaita ryssien kimppuun, vaikka tilanne olisi ollut totaalisesti mahdoton suomalaisille.

No tämmöinen lääkevarasto hautautui maahan sodan jaloissa ja tietysti 90- luvun ressukkanuorten piti se löytää.

Jos olivat kohtalot sodan loppunäytöksissä irvokkaita, niin nykynuoret, joilla on omat ”pervitiininsä”, pistävät Ilomantsin ”kätköllä” homman vielä raisummaksi.

Kun ennen luin Hemingwayta, niin huomasin jostakin hänen väkivaltaisten kuvauksiensa sisältävän myös väkivallan kauneutta. Se voi joskus tuntua pahasti sanotulta, mutta tämäkin kirja sisältää semmoisia nyansseja.

Sota-ajan kuvauset ovat Antilalla aika tarkkoja ja detaljeita myöten realistisia. Semmoistahan se oli, kun nuoren sotilaan elämä muuttui tutisevaksi veriliejuksi. Jäljelle jäivät vain lepotauolla heitetyt läpät kaverin kanssa ja tietysti ikuiset traumat jotka kostautuivat monelle tulevalle sukupolvelle.

Sillä usein sodasta selvinnyt isä, oli aika vaikea pala, ei mikään pehmo, vaan paremminkin henkisen hoidon tarpeessa oleva raunio. Isäukolle en kanna enää kaunaa. Hän on nyt sankarini. Ripustin hänestä korsunovikuvankin sänkyni päänpohjiin. Se oli ainut keino päästä hänestä eroon painajaisunissa.

Mutta mitähän tässä höpisen. Tosi raffin kirjan on Antila tehnyt. Se on miehisten miesten kamaa, ei naisille sopiva. Tai sitten pitää naisen olla tosi karski tapaus.

Johtajaopettaja joka, oli menettänyt jalkansa latumiinaan, mainosti meille pojankoltiaisille Topeliuksen Välskärin kertomuksia sanoen:

– Tosi hyvä, mutta ei sovi heikkohermoisille.

Ja mehän jonotimme Topeliuksen Kustaa II Adolfin taisteluista kertovaa tiiliskiveä koulun kirjastosta.

Tämmöstä se vaan on nykyaikanakin jossain suunnalla, tai 95% karmeampaa. Mitä sitä kriitikonrenttu tekopyhäksi alkamaan.

Siispä kiitos kirjasta Samuli Antila.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Anni Kuu Nupposen selkeää scifiä

Positiivisuutta tulevaisuuden sodan keskelle

Anni Kuu Nupponen: Täydelliset sotilaat, Osuuskumma Kustannus

No, eipä olla tekemisissä eilisen teeren kirjailijan kanssa. Anni Kuulle on myönnetty ihan valtakunnallisia tunnustuksia kirjoistaan. Minua viehätti, että rankan eroottisuuden sävyttämäksi sanotusta sotaromaanista paljastuu ihan selkeä ja lukemaan motivoiva kokonaisuus. Loppuidylliäkään ei ole unohdettu.

Kas kun majuri Westin tarkoitus oli nuhdella liian varomatonta naissotilasta Ellen Wardia, kun tämä hullu heittäytyi melkein surman suuhun asti tappohommissa. Mutta Ellenpä tokaisi majurille ihan ykskantaan, että mitäpä jos ottaisin siulta suihin.

Et sillei.

Mutta sota-rakkaus – akselilla kirjassa liikutaan ihan kivasti ja etten sanoisi hienoisella pieteetillä. Sepä minuun, kriitikonrenttuun tekikin vaikutuksen ja päivä ei ollut vielä puolessakaan, kun päädyin kivoihin lopputunnelmiin.

Kas kun siinä Richard ja Ellen katselevat pellon laidassa, että miten se siemen itää.

Tykkäsin Anni Kuun tyylistä. Olen lukenut joskus niin teknisiä scifi – kirjoja, ettei niistä ota selvää se kuuluisa erkkikään.

Mitä sitä tyrkyttämään liikaa sekasotkua selvään rakkausteemaan. Toisaalta, joku nuoremman ikäpolven edustaja ( jos kirja ei liene k18 – kamaa muutaman viattoman rakasteluepisodin takia) tuumisi, että lällällää, miepä tykkään enemmän veren roiskumisesta ja sadomasokismista.

Muistui mieleeni, kun ruotsista tuli käsikirjoitus luettavakseni ja lähetin paketin takaisin kommentilla: ”Arvoisa eroottinen kirjailija. Huomauttaisin, että eroottisuus tulee vahvimmin esille, kun naisen päällä on vähän tyylikkäitä ja ohuita hamosia, kuin että revitellään makaabereilla oirehtimisilla.”

Kiva oli kirjaa lukea. Aloin tykätä päähenkilöistä ja siitä, että luettavuus säilyi eikä tekstiä sotkettu tajunnanvirtamössöksi.

Oli tietysti elämää ja vihollisia eri planeetoilla, kuten tulevaisuuden visioihin kuuluu.

Kiitos kirjasta Anni Kuu.

Pelastit päiväni. Rakkaus voitti sodan.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

Tuomisen epookkiromaani tarjoaa draamaa ja tragediaa

1800 luvun melskeissä menee henki, ja rakkaus roihuaa

Pirjo Tuominen: Charlotan tarina, Tammi Kustannus 2021

Charlotta elelee surun murtaman äidin kanssa. Kas kun tytön isä oli upseeri ja joutui jostakin syystä surmatuksi, tai ihan teloitetuksi.

No, vaimo saa tapahtumasta ikuiset traumat, eikä tyttären, Charlotankaan mieli mettä keitä. Mutta nuorilla tytöillä on aina olemassa se rakkaus-kortti ja siihenpä tunnollinen Charlottakin turvautuu.

Mutta kun kirja kattaa ihmiselämän pituisen ajanjakson, niin wanha Charlottahan siinä muistelee elämänsä surkeita ja kiehtovia vaiheita.

Jossakin vaiheessa Charlotan rakkaasta tulee ns. vihannes ja Charlotta tietysti ikuisen rakkauden nimissä hoitaa miestään parhaansa mukaan.

Kyllä tätä kirjaa lukee ihan elämänopikseen, niin kunnollinen ja itsensä uhraava henkilö on tämä päähenkilö. Epookkejahan ne tekivät kaariutriot ja lailahirvisaaret vain pari mainitakseni.

Lailalla sentään oli aikanaan paljon efektiivisempää antia. Pirjo Tuominen on mielestäni hienostuneempi ja ottaa joskus pieteetillä, kun pitäisi siirtyää säröisempään ja inhorealistisempaan antiin tai erotiikalla mässäilyyn. Niistä tietysti kohderyhmä laajenisi kirjailijalla, mutta Tuominenpa pitää linjansa.

Että mitä. Tarkkapiirtoista ja hyvin aikaansamyötäilevää kuvausta voi vain ihailla ja vaikka lukemassa on miespuolinen kriitikonrenttu, niin aina löytyy mielenkiintoisia käänteitä ja voihan sitä joutessaan vaikka arvailla, että mikä käänne kertoo ehkä jollakin tapaa ja vaivihkaa nykyajan ihmisistä.

Lailalle jouduimme jättämään ikuiset hyvästit, joskin hänen tekstinsä ja muistonsa elävät. Siksi on tärkeää, että uusi historiallisen viihteen lipunkantaja on jämäkkä ja pystypäinen, eikä alita rimaa missään vaiheessa. Toivotankin Tuomiselle kaikkea hyvää ja monia monia uusia kirjoja.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Onhan näitä henriktikkasia, penasaarikoskia ja tykosallisia

Kovan taiteilijan meriitit revitään vaimon selkänahasta

Venla Hiidensalo: Surottomat, Otava Kustannus 2021

Rujo ja kehuttu ”kansallisromantikko” Tyko Sallinen alisti vaimoaan, Helmi Vartiaista aina hulluuteen asti. Kun Helmi olisi hyväksytty taideopintoihin, niin avioliitto esti hänen pääsynsä taideakatemiaan. Kun hän yritti tehdä taidetta kotonaan, niin aviomiehen Tykon kateuden vuoksi työt piti piilottaa.

Ja kohtapa Sallinen, railakas rilluttelija, alkoi ivata vaimoaan tekemällä ”mirri” – kuvia Helmistä.  Kansahan tykkäsi Tykon taiteesta ja valtionpalkintoja sun muuta sateli. Vaimoressun kuvasi Tyko näissä kasvokuvissa possunnenäiseksi pullukkanaamaksi.

Kun tutustuin Helmi Vartiaisen omaan ”mirri” – maalaukseen, näyttää siltä kuin hän olisi maalannut suupielestään valuvan vihreää oksennusta.

No, kanttihan siinä petti Helmillä juopottelevan miehensä kanssa, eikä hän ollut eikä ole ainut taiteilijan vaimo, jolle näin käy. Kas kun korkealle rankattu taide vaatii rankat huvit ja vaimon alistumista tiskirätiksi vaikka olisi ollut potentiaali taiteilija.

Kirjanhan luin ja joskus yritin etsiä jotakin hyvää Tyko Sallisen habituksesta. Päädyin siihen, että hänessä oli aimo annos deliriumia ja toisaalta luovuutta, joka tuli esiin rujona, joskus kahtalaisia mielipiteitä herättävänä taiteena.

Kirja on hyvä. Helmi Vartiaisen kohtaloita on ollut ja tulee olemaan Suomessa lukuisa määrä. Jo Minna Canthia lukenut voi maistella tätä kirjallista ”lääkettä”. Kirjaan tosin liittyvät myös taiteilijapariskunnan lapsien karut elämänkohtalot.

Kas kun sairastavasta perheestä pukkaa tulemaan henkisesti labiileja lapsia.

Hyi hitto tuota Tykoa ja hänen sukulaissielujaan. Mutta eipähän keskinkertaisuuksista, joihin Tyko laski vaimonsakin, puhuta taidehistoriassa kunniamaininnoin.

Kirja on viiltävä ja syvä toteutukseltaan.

Kiitos Venla, avasit silmäni.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Ihmisen täytyy uskoa myös unelmiinsa

Työelämässä on oltava luova, ahkera ja suora

Sara Parikka: Itse tehty, Opas omannäköiseen työelämään, WSOY Kustannus 2021

Sara Parikka, kirjan tekijä, on ollut monessa mukana. Hän on aina ollut altis luovuudelle ja impulsiivisuudelle. Pikkutyttönä hän järjesti kirppareita ja kioskeja taloyhtiön pihalle. Parikka myös maalasi tauluja ja teki hajuvesiä ruusunlehdistä. Pienten lasten hoitamisella sai jo vähän jätskirahojakin. Koulussa kirjoittaja oli luokan puheenjohtaja ja yhdessä kerättiin rahat mm. viikon luokkaretkeen Italiaan.

Koulusta piti kirjoittajan saada hyvät paperit, mutta ennen abivuotta alkoikin näytteleminen kiinnostaa. Kymmenen vuoden urakointi telkkaritöissä vaihtui yrittäjän puuhiin.

Media-alan työt ja oman blogin kirjoittaminen tulivat kirjavassa työvalikoimassa seuraavaksi framille. Haaveena oli myös mahdollisuus tehdä töitä itselle, ilman taloudellisia päämääriä.

Tämä kirja on työelämän monilahjakkuuden opas mm. niille, jotka jäävät nyhjäämään nurkkiin ja yhteiskunnan eläteiksi.

Aina löytyy mahdollisuuksia. Pitää huomioida rehellisyys, hyväntekeväisyys, tunteiden hyväksyminen ja itsevarmuus.

Ja kritiikkiä täytyy kestää.

Luovuus ja haaveilu ovat aina tärkeitä. Mutta ei sitä pidä ihan vain haaveilemaan jäädä. On asetettava itselleen tavoitteita. Suunnitelmallisuus on kaiken perusta.

Toki Parikka puuttuu työn arvoon ja esim. palkkaneuvotteluihin. Yrittäjän raha-asioissa on oltava tarkkana. Niissä ei auta fuskata. Muuten homma on piankin finito ja konkurssi kolkuttelee ovella. Ja terveydestä on huolehdittava, sekä fyysisestä kunnosta.

Että mitä. Kirjahan on kullanarvoinen esim. nuorille, jotka haahuilevat ensimmäisessä torimansikan myyntihommassaan.

Teos opettaa impulsiivisuuden lisäksi myös määrätietoisuutta ja sitä, että omaa työtä on arvostettava, niin että ei heittäydy ilmaispuurtajaksi.

Luin mieluusti, vaikka olinkin pitkän linjan opettaja ja koulunjohtaja. Tästä kirjasta olisi varsinkin peruskoulun yläasteella ja lukiovaiheessa paljon hyötyä. Ja Parikan ohjeet sopivat kaikenikäisille. Oma aktiivisuus on tärkeää työelämässä.

Silloin työnantajatkin höristävät korviaan.

Kiitos kirjasta Sara.

Oivallisia ovat ohjeesi.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Parvela hakee aiheen Alaskasta

Suuri kultahippu kiinnostaa monia

Timo Parvela/Pasi Pitkänen: Pate ja Alaskan aarre, nuortenkirja, Tammi kustannus 2021

Ihan piti wanhan kriitikonrentun ottaa valaistu karttapallo esille ja etsiä Alaska. Kas kun kansainväliset lastenkirjantekijät, Pitkänen ja Parvela heittävät nyt tarinan Alaskasta, ei yhtään kauempaa eikä lähempää. Kirjoittajakouluttajana tuumin aina nuorille ja aikuisille, että omasta elämästä ja lähiympäristöstä on paras viritellä kässäreitä. Mutta nyt ovat kirjantekijät ihan 30 maassa julkaisseita, joten sopii heittää juttu sieltä, mikä kiinnostaa vaikka amerikaanoja.

Toisaalta, yrittihän se Mauri Kunnaskin Amerikan markkinoille, mutta sielläpä suomalaisten kynnet useimmiten alkavat lipsua ja kirjat, joita kotimaassa odotetaan kuin kuuta nousevaa, jäävät kirjakaupan tai kustantajan hyllyyn lojumaan ja sankarikirjailija palaa kiltisti koti-Suomen kohderyhmien pariin.

Kun toden sanon, niin itsekkin tykkään lastenkirjoissa enemmän kotoisista miljöistä ja suomalaisesta mentaliteetista.

Mutta asiaan. Nyt Parvelan kirjoista kuuluksi tulleen Paten eno päättää ottaa pojan kavereineen mukaansa aina Klondykeen asti ja tietysti kyse kääntyy kullankaivajiin ja siihen suureen isomukseen, joka on jossakin. Sehän tietysti kiinnostaa Patea ja hänen kumppaneitaan. Mutta Alaskassa kun ollaan tulee ladattua haulikkoa varomattomasti räplääviä erakoita ja tietysti on myös oletettavissa että mahdollisesti kohdataan se suuri peto, jonka kanssa ovat vitsit vähissä.

Onhan siinä Parvelan nuortentekstissä efektiivisiäkin kohtauksia, kun lapset ovat etsimässä enoaan:

…”Kun mies ojentuu ylös, hänellä on kädessään haulikko. Hän nostaa aseen, tähtää ja laukaisee päidemme ylitse. – Kärpänen. Aivan erityisesti tänne ei saa tuoda kärpäsiä, ukko mutisee ja työntää aseen takaisin tiskin alle”…

No, lastenkirjat olivat ennen semmoisia pertsojajakiluja, viisikoita, kokokaupunginvinskejä, tai seikkailusarjoja. Nyt pukkaavat menestyskirjailijat ja -kuvittajat hervotonta tajunnanvirtaa, josta lapset tykkäävät kuin hullut puurosta.

Itse tein seikkailukirjoja pojille ja tytöille joskus 80-luvulla, mutta eipä ollut näin räväkkää menoa. Onnittelut Parvelalle, ja etenkin kuvittajalle, joka on ammattimies ja voisi vaikka kokeilla sarjakuvaromaaneita.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Elämänviisautta jokaisessa runossa

Kukkamummo jakaa helmiä

Anja Penttilä: Kukkamummon ajatuksia Olkoon Jumala korvakuulollaan, Muistumia, ajatuksia, elämän viisautta, Kustannus Bod-Books on Demand Kustannus 2021

”Vahvaksi muuriksiko minua luullaan?

Hyökätään sieltä täältä.

Lentokone pilvenpiirtäjän romuttaa,

minä hapertunut muuri

hipaisusta hoipertelen.

Pölyä puistellen, täristen ja vapisten,

yritän pystyssä pysyä.”

Sehän on vähän silleen, että aukaisenpa Anjan kirjasta sivun minkä hyvänsä, niin siinä tämmöinen kriitikonrenttu pääsee ”kartalle” ja saa elämänoppia yllin kyllin.

Välillä Penttilä pistää mukaan myös riimittelyjä ystävilleen, juhlarunoja ja sitä rataa. Joskus hän on ahdistuksen alhossa ja toisen kerran humoristisella tuulella. Jokaisen omaishoitajan pitäisi saada tämä kirja luettavakseen. Tai jokaisen suomalaisen.

Näkyypä sivuilta, että omat vaikeudet ovat vain promillen tuhannesosan luokkaa jos otetaan kohderyhmäksi isompi otanta, vaikkapa Suomi.

Paalasmaan pidoista syntyy riimikronikka, uskonnollista eetosta viritellään mm. Joulua odotellessa (2009) runossa, pitkän avioliiton ajasta sopii kiitellä ja muistella menneitä ja ystävälle pistää runoilija runon.  Penttilä riimeilee myös laulun Suhmuran Santra sävelellä. Mutta kirjassa on toki huikeita mietteitä vapaallakin mitalla.

Kun puhutaan teemoista, paradoksista ja analyysista, niin jopa on runon taitajalla oiva ote myös nykyajan yksityiseen runontekoon ja runoja syntyy tietysti myös siitä suuresta probleemista, kun ikäihmistä aletaan katsella pää kallellaan, että mitäpä jos vähentäisit vauhtia.

Eräs kantava ajatus on kirjassa omaishoitajan työ, jossa joutuu näkemään ihmisten julmuuden. Omaishoitaja kun tekee parhaansa ja rakastaa hoidettavaansa, mutta muut kasaavat kivisäkkiä hänen kannettavakseen. Ikäänkuin uuvuttava arki koettelemuksineen ei riittäisi.

Että mitä. Anja Penttilän runosilmä on aina pettämätön. Riimirunoilijoita ei tietysti nykyisin arvosteta niinkuin vapaan runon taitajia. Mutta vapaankin mitan taitajan, Penttilän, runojen ja mietteiden arvo on siinä, että ne puhuttelevat lukijaa, antavat elämänvoimaa. Terapeuttinen aspekti tulee esille vahvana.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Ammattimies ja monilahjakkuus

Pave Maijasen sydän sykki musiikille

Pave Maijanen/Tommi Saarela: Elämän nälkä, Tammi Kustannus 2021

…”Pave kuvailee iskelmätaustojen tekemistä liukuhihnateollisuudeksi ilman plus- tai miinusmerkkiä”…

…”Singlenä julkaistu Lähtisitkö alkoi saman tien kiivetä kohti listojen kärkeä…Lähtisitkö oli sinkkujen myynti- ja jukebox-listojen kakkosena, ja Maijanen puolestaan nousi albumilistojen myydyimmäksi kotimaiseksi albumiksi, jonka edelle kiri vain brittiläisen Whamin Make it Big”…

…”Kirkkaita vesiä ja komeita maisemia Pohjois-Karjalassa riittää, mutta paikkakunnan ihmiset olivatkin tärkein syy, miksi juuri Kesälahdesta tuli Maijasille paratiisi maan päällä”…

Pave Maijanen ei hötkyillyt elämänkertakirjansa teon kanssa. Häntä tosin varovaisesti patisteltiin työhön. Niinpä kun materiaalin kokoaminen alkoi, oli tiedossa jo jotakin tummaa mestarin terveyden suhteen.

Nopsasti alettiin pitää istuntoja, koota kuvamateriaalia ( jota on kirjassa arvokas ja tärkeä otos). Ystävät ja tuttavatkin ovat antaneet osittain albuminsa käyttöön. Pojan joulujuhlan huuliharppusessiosta alkanut kipinä nousi korkeuksiin, vaikka vaatimaton Pave piti itseään vain työmyyränä, joka tiesi aika paljon musiikin tekemisen teknisestä puolesta.

Tuottaja-Pave oli jämäkkä ja laittoin raisutkin artistit ennen studioon menoa kiltisti nukkumaan alkuillasta, että he olisivat parhaimmillaan, kun homma laitettaisiin purkkiin.

Olin toki seuraamassa Paven live-keikkaa, kun Mestarien kiertue eteni Lappeenrannan jäähalliin. Pave, Kirka, Hector ja Pepe pistivät parastaan ja Lappeenrannan oma poika sai yleisön hullaantumaan. Scriinit olivat isot.

Tämmöisiä muusikkoelämänkertoja usein varjostava ”normaali” on, että kuningas alkoholi, tai jopa huumeet pistävät lopullisen niitin lupaavalle alulle. Pave ei ollut niitä miehiä. Hän teki pitkän ja ansiokkaan uran paitsi muusikkojen ”takapiruna”, myös omien laulujensa tekijänä ja monipuolisena esiintyjänä.

Kirja oli luettava. Itse kuulun niihin korkeintaan kymmenen soinnun You Tube taiteilijoihin, joiden paras saavutus on kolmisensataa kuuntelukertaa. Mutta Paveapa rakasti koko Suomen kansa. Hän oli surullisen hahmon ritari, jolle olisi toivonut vielä ainakin parikymmentä leppoisaa eläkevuotta siellä Kesälahden maisemissa.

Hatunnosto ja ristinmerkki. Mitä sitä muutakaan voi näissä vaihtelevissa elämänkohtaloissa. Kirja on tehty pieteetillä ja säröjä on otettu vähänlaisesti mukaan. Sopii Pavelle. Hän oli paitsi musiikkimies, myös herrasmies.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

Homerosta feministisellä muotilla

Kirke taikoi rökälejätkiä sioiksi

Madeline Miller: Kirke, WSOY 2021

Miller on siitä kiva kirjailija, että muuntaa antiikin tekstejä romaaneiksi. No tietysti, kun puhutaan Kirkestä niin Madelinen tekstissä on vahva femakkolataus. Mutta sopiihan se. Niitä tyttöjä jotka ovat maan hiljaisia ja perheessä hiljaisuutensa ja herkkyytensä vuoksi ilkamoituja, jopa hyväksikäytettyjä, kyllä riittää.

Siinä Miller on mielestäni oikeassa, että herkkien ja hiljaisten tyttöjen kohtalot olisikin nostettava framille entistä enemmän. Näitä sikoja ja hyväksikäyttäjiä, kun nyky-yhteiskunnassamme riittää.

No Kirken lapsuuskoti aurinjumala Helioksen luona oli tietysti mitä oli. Kirke kun oli nuori nymfi. Nymfit liikkuvat usein jumalien ja jumalattarien seurassa. Satyyrit pitivät nymfeistä ja halusivat tyydyttää halunsa nymfien kanssa.

No Kirkepä muutti jumalattareksi ja velhoksi tultuaan miehiä eläimiksi. Homeroksen alkuperäistarinassa Kirke asui Aiaian saarella palatsissa, metsäisellä aukiolla. Palatsin ympärillä liikkui ystävällismielisiä susia ja leijonia, Kirken eläimiksi taikomia. Sikalaumakin oli Kirken entisiä, jotka hän loihti kilteiksi sikanassuiksi.

Odysseuksen merimiehet halusivat tietysti osansa Kirkestä, mutta Odysseuspa nappasi Kirken vaimokseen. He napsauttivat kolme rakkauden lastakin Agrioksen, Latinosin ja Telegonosin. Neljäs lapsi Nausithoones oli puolestaan Kirken syrjähypyn tulosta, joten sepä siitä.

Että mitä. Kirkestä on tietysti viritelty sivutarinoita maailman sivu ja tämä mielenkiintoinen versio, jossa naisasia nousee aika tärkeäksi, on Millerin vastustamaton näkemys.

Lukeahan se piti. Voi niitä naisraukkoja, jotka joutuvat ylivilkkaan sukupuoliviettinsä takia maanpäälliseen helvettiin. Kas kun niitä sikamiehiä pyörii ikuisesti heidän ympärillään tyydytystä etsimässä.

Voi halavattu sitä Homerosta. Pisti tarinaa, jossa riittää tilaa nuunnoksille ja muunnoksen muunnoksille. Tosi elämässä näitä hiljaisia ja hyväksikäytettyjä nymfeja on enemmän kuin luulisikaan. Ja sikajätkiäkin löytyy heidän tarhoistaan.

Maineteko Milleriltä, tämä homeros-muunnelma. Ihan tuossa meni yöunet taas kerran, kun tartuin kirjaan ja aloin aamuneljän aikaan napsutella siitä juttua.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen