Kuukausi: heinäkuu 2018

Diabetes, pavut ja kuntoilu

Vinkkejä diabetespotilaille

Lars-Erik Litsefeldt & Patrik Olsson: Papujen voimalla, Uudista terveytesi voimannuttavalla ravinnolla, Docendo 2018

Kirjan tekijät lähestyvät diabeteksen kotihoitoa uudella tavalla. Pavut ovat heidän mukaansa tärkeitä diabeetikon ruokavaliossa, tietysti myös liikunta ja kunnosta huolehtiminen. Kirjoittajat puuttuvat myös painon pudotukseen joka on ikäihmisillä vaikeampaa kuin nuoremmilla. Ylipaino kuitenkin vaikeuttaa diabeetikon tilannetta ja saattaa jopa aiheuttaa kakkostyypin diabetestä.

Kirjan tekijät olivat ennemmin syöneet vähähiilihydraattista ravintoa, mutta kun he lisäsivät ruokavalioon pavut alkoi ylipainossa ja verensokeriarvoissa tapahtua suotuisaa kehitystä.

Tietysti tarvitaan myös liikuntaa ja kuntosalia. Niinpä kirjassa annetaan kuntosaliohjeita. Kirjailijat ovat sitä mieltä, että kolme kuntosalipäivää viikossa riittää. Välillä pitää eri lihasryhmien antaa ”levätä”. Yleensä kirjoittajat suosivat vähäkestoisia harjoituksia suurella rasituksella. Itse olen kuullut, että pienellä rasituksella tehdyt harjoitukset jotka ovat suhteellisen pitkäkestoisia ovat parempia. Tässä kirjassa neuvotaan jopa pari minuuttia kestäviä harjoituksia ”täydellä” teholla. No asiantuntijaa täytyy uskoa. Minä uskoisin myös omalla kohdallani kuntosaliohjaajan neuvoihin.

Dibetespotilaan ruokavaliossa on kirjantekijöiden mukaan joskus korjattavaa. Esim. leivän suhteen yksi viipale päivässä on sopivampi kuin 3-4. Toisaalta nykyisten metodien mukaan esim. korvapuusti kahvin kanssa voi joskus olla paikallaan. Mutta liika makea on liikaa.

Yleensä ottaen jopa 80% kakkostyypin diabeetikoista lihoo. Rasvasolut voivat kasvaa ja yhdessä ne voivat käsitellä valtavia sokerimääriä, jotka varastoidaan suuriksi rasvamääriksi.

Jos pavut ovat kirjoittajien mielestä ”ihmelääke”, on tietysti muitakin takuuvarmoja suosituksia, kuten riittävä liikunta ja painon pudotus esim. kevyellä ruokavaliolla.

Kirja on hyvä ja hyödyllinen. Löysin siitä yhtymäkohtia omaan painonpudotukseeni, vaikka en sairastakaan diabetestä. Yli kaksikymmentä kiloa putosi kahdessa vuodessa harkitulla paastolla ja iltasyönnin vähentämisellä. Kuntosalilla olen myös käynyt kolme kertaa viikossa, joka rimmaa yhteen kirjantekijöiden suositusten kanssa. Lisäksi painoaan on tarkkailtava illoin aamuin, mieluummin merkitsemällä painot muistiin. Silloin oppii huomaamaan jopa sen, miten jotkut ruoka-aineet ja liikunta vaikuttavat päivittäisiin painon muutoksiin. Kun saa painon putoamaan, ei saa tuudittautua tilanteeseen, vaan on oltava skarppina joka päivä. Painontarkkailu on elinikäinen asia.

Jouko

 

Dekkari kesälukijan mieleen

Gulinaristinen juttu

Tarmo Vakkala: Rosvopaisti, Reuna-kustannus 2018

Tullitarkastaja Vakkala ( s. 1967) on tehnyt kirjan, jossa on rouheaa tekstiä, ehkä vähän amatöörimäistä, mutta kesälukijalle sopivaa. Mieleeni tulivat kirjaa lukiessa vaikka legendaariset jerrycottonit ja vaikkapa itse Mauri Sariola, joilla oli suomalaiseen mentaliteettiin sopivaa ylikarrikoivaa tekstiä.

Vakkalalta on ilmestynyt jo muitakin kirjoja: Kirjatyöntekijänkatu (2012) ja Otamo ( 2013). Jos kirja ei nouse aivan genrensä huippusuorituksiin, siinä on tiettyä viihdyttävyyttä. Kirja keskittyy ravintolakulttuuriin ja siitä lienee osittain tullut osuva nimi ”Rosvopaisti”.

” Keskustelumme katkesi tarjoilijan tuodessa pyydettyä janojuomaa. – Pyhää vettä illan päätteeksi, olkaa hyvä. Hallitsevatko arvon herrat kyrillistä kirjoitusta? – Aina sen verran, että etiketistä osaamme tavata kyseessä olevan pääkaupunkilaiseksi ristittyä tislettä.”…

Kun soppaan lisätään vielä entisen ” vilkkaamman puoleisen” naisen muuttuminen päihdeongelmaiseksi ja vähemmän haluttavaksi, sekä tietysti murhatuksi, ovat dekkarin ainekset koossa. Keskusrikospoliisin mies Riku Hietalahti alkaa tutkia tapausta ja joskus homma muuttuu vähemmän kivaksi patologin altaan ääressä seisoskeluksi.

Kyllä Vakkala on asiansa osaava, tumman humoristinenkin kirjoittaja. Jospa vaikka seuraava dekkari asettuu tuonne itätullin ympyröihin, kun nyt on nuo ravintolakuviot käyty läpi.

Itse joskus väsähdin yliampuvaan tyylittelyyn mm. ihmistyypeissä, mutta kirja toki piti lukea kun olen muun ohessa kiinnostunut uusista dekkarintekijöistä. Tällä verbaalilla taidolla olisi peruskoulun ainekirjoituksessa tullut 10+ ja excellent!

Jouko Varonen

 

 

Muumien ja Toven tarina

Tove oli nero

Nina Pulkkis – Liisa Vähäkylä: Muumeista miljoonabisnes, Siltala – kustannus

Olen aikuisiällä, kriitikkona ja lastenkirjailijana, seuraillut muumien tarinaa. Lapsena kiinnostivat Disneyn hahmot enemmän, ja muumit ohitin vähän ” outoina ”. Moni lapsi on kuitenkin hurahtanut iäksi muumeihin, jopa Japanissa tuotettujen animaatioelokuvien kautta.

Muumituotteet tulivat vastaan mm. huutokauppakeisari – ohjelmasta, jossa erivärisillä muumimukeilla kerättiin sievoisia summia. Muumi-hahmoihin on yhdistetty monia muitakin oheistuotteita, joilla alkaa myös olla keräilyarvoa.

Kirja kertoo muumien tarinan lisäksi Tove Janssonin elämänkertaa aina niistä ajoista lähtien kun hän piirteli huussissa pahveihin kuvia, joista jotkut ovat muumien kantahahmoja. Myös veli auttoi muumi-sarjakuvien teossa. Itse Tove oli aikuisena mielistynyt elämään saaristossa, jossa hän käveli kallioluodoilla ja kuunteli meren ääniä ja tunnelmia.

Tämä kirja kertoo Tove Janssonin elämäntaipaleesta aina lapsuudesta asti ja tietysti myös siitä bisneksestä, joka kehittyi suureksi osaksi Arabian tuotannon ympärille. Kirja toimii myös anekdoottiensa ja Toven elämänvaiheiden kirjaamisen avulla.

” 1980-luvun mittaan. Jo ennen kuin Arabialla käynnistettiin uusien muumiastioiden tuotanto, lähestyi tv-tuottaja Dennis Livson Janssoneita. Hollantiin kotiutunut tuottaja kävi ehdottamassa muumeista uutta kunnianhimoista animaatioprojektia useaan kertaan.”

Japanilaiset ovat entisöineet jopa Janssonin huussin, jossa hän teki ensimmäiset maalauksensa ja muutenkin Japanilaisten muumi-into on vertaansa vailla. Kenties japsit ovat vähän popularisoineet muumi-tarinoita, niin ainakin luulisin. Omassa kaapissani on yksi hylly täynnä muumimukeja jopa vuosikymmenien takaa, mutta en ole innostunut kysymään niiden arvoa. Saattaapa olla, että jossakin perheessä ällistyttäisiin aarteista, joita löytyy heidän astiakaapistaan. Tämän kirjan arvoa lisää myös runsas ja autenttinen kuvitus.

Jouko Varonen

 

 

 

Luomuruokaa luonnosta

Upea kokkauskirja

Juha Jormanainen: Luonnon supermarket, kala-riista-marjat-sienet, readme.fi 2018

Savolaista kalakukkoa, itämaista ahvenkeittoa, kylmäsavuleipäkakkua, gratinoituja vihersimpukoita, roimaa rosvopaistia, sorsaa, kurpitsaa ja punasipulia, hirvipullia tomaattikastikkeessa, peltopyytä ja shamppanjaa, paahdettua valkosuklaata ja korpihilloja, teerenrintaa ja keltajuurta, lohipastramia, lähdevettä, ruudbergin pihviä riistasta…

Kirjassahan on monipuolisia ruokaohjeita, vaikka luulin ulkoasun perusteella, että se on kokonaan toisenlainen luontokirja.

Itse olen vaatimattomampi kokkausten suhteen. Kirjolohi miedosti suolattuna ja pannulla paistettuna riittää makuelämykseksi, kun mukana on vielä pussijauheesta tehtyä perunamuussia ja itse kerättyjä puolukoita.

Toki omakin pakasteeni pullottaa syksyllä luonnon antimista. Hirvenliha on harvojen herkkua, ei minun,  koska en kuulu ajomiehiin, enkä hirvenkaatajiin, eikä ystäväpiirissäkään ole tämän alan ihmisiä. Poronkäristystä on tullut tehtyä ja muisteltua myös nuoruuden taimenreissuja käsivarren puroille ja järville. Silloin tulee mieleen nuotiolla laattakivillä loimutettu aito tammukka ja suolta napsitua hillat jälkiruokana.

Nykyisin metsämarjojen ja metsän ”annin” poimijoita on entistä vähemmän. En ole nähnyt niissä puuhissa juurikaan nuorisoa. Markkinoilla puuhastelevat nykyisin thaimaalaiset markkinamiehet, joiden työntekijät on tuotu rosvopoimureineen kaukaa idästä.

Kirja on hyvä ja hyödyllinen. Vähän siinä on taipumusta keskittyä ns. gourmet-hienouksiin. Itse olen tottunut tekemään vähällä vaivalla, uunissa ja pannulla, ellei tuoreeltaan, luonnon antimista maistuvaa syötävää. Ruokalajien mainiot kuvat ja reseptit, sekä valmistusohjeet auttavat kyllä lukijaa kokkauksen saloihin.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Jarlan naurumiinoja

Hitleristä mafiamiehiin

Pertti Jarla: Fingerpori 11, Arktinen Banaani 2018

Heimo Vesa kysyy Lihasavustamosta ( siis lihas avustamosta) neuvoa hartiakipuihin.

Allan Kurma täräyttää autonsa valvontakameratolppaan ja valittaa puhelimessa: ”Ajoin nopeuskameraan! Hirveää autoilijan kiusaamista!”

Heimo Vesa menee lihakauppaan kysymään tarvikkeita grillijuhlaan. Lihakauppiaalla on ”vitsit vähissä” ja hän tuumii että ei löydy muuta kuin pässin kiveksiä. Heimo päätyykin pitämään ”nyyttikestit”.

Nuori Heimo Vesa laittaa armeijassa mummon lipaskeräykseen rynnärinsä lippaan.

Sehän on tuttu juttu, että Jarlan huumori uppoaa suomalaisiin kuin kuuma veitsi voihin. Ei taida olla montakaan lehteä, jossa Rivo Riitta, HeimoVesa, Asko Vilenius ja kumppanit eivät päivittäin seikkailisi. Ja kun näyttää siltä, että maakuntalehdissä ei nykyään ole enää mainosten ja sarjisten lisäksi mitään tarjottavaa, niin suomalainen lehdenlukija kääntää tietysti ensimmäiseksi esille Fingerporin ”päivän pilan”.

Sanojen ja asioiden kaksoismerkityksiin perustuva huumori on kullanarvoinen kikka Jarlalle ja kustantajalle. Niinpä kun ”kala syö hyvin” Heimo Vesalla, se tarkoittaa että kalalla on kynttiläillallinen katettuna veden alla. Kun ”nälänhätä uhkaa miljoonia Afrikassa”, Roope Ankka huolestuu miljoonistaan.

Jarlalla on huumorin kukka hallussaan ja suomalaiset tietysti menevät ”koukkuun” näihin juttuihin, vaikka olisi kysymyksessä vähemmän mietittävää tarjoava strippi. Joskus kyllä löytyy tiettyä yhteiskuntakritiikkiä ja uskon asioilla leikittelyä, jonka jotkut kokevat tietysti rienaukseksi.

Kiitos kirjasta Pertti! Me melankoliaan taipuvaiset suomalaiset tarvitsemme pieruja kesäteatterissa ja Jarlaa aamiaispöydässä!

Jouko Varonen

 

 

 

 

Parikkalan kesävaltit

Siikalahti ja Ite-veistospuisto

Suuntasimme heinäkuisena lauantaina Parikkalaan. Ensin menimme Siikalahden lintutorneille ja piilokojulle. Pitkospuilla matkaa siivitti taivaanvuohen rauhoittava mäkätys ja kun menimme syömään eväitä tienvieritarkkailupaikalle, jossa oli sopiva pöytä, ruokailumusiikki tuli ruovikosta. Ruokokerttusen säksätyksestä ei voi erehtyä. Tiiratkin pitivät omaa lentonäytöstään kurvaten joskus aivan vierestä. Muuten maisemat olivat hiljaisen oloisia, mitä nyt vastaan tuli pariskunta hyttyshatuissa. Kaunis lehtomaitikka kukki runsaasti polun vieressä ja kilometrin pitkospuukävely teki kivan olon.

Veijo Rönkkösen perustama Ite-taiteen veistoskokonaisuus, jota joidenkin olen kuullut nimittävän jopa ”kauhujen galleriaksi”, on alkanut rämettyä kun luonto on peittänyt samalilla alleen osan veistoksista. Muutenkin tunnelma on muuttunut siitä kun Veijo vielä isännöi paikkaa. Mutta pikkuraha ei riitä paikan kunnostamiseen. Antaisin puiston omistajalle vinkin anoa veikkaukselta muutama kymppitonni veistosten puhdistamiseen. Toki puistossa on vielä vanhaa tunnelmaa, kun ehditään pois sieltä aitaukselta, jossa monet kymmenet alastomat miehet esittävät voimisteluliikkeitä. Turhaan ei puistoa sanota Suomen laajimmaksi ite-taiteen kokonaisuudeksi. Kukkaistutuksista ja kukkien hoidosta pitää antaa monta plussaa.

Patsaspuisto muodostuu 560 betonipatsaasta ja lajirunsaasta puutarhasta. Puisto syntyi 50 vuoden aikana Rönkkösen ( 1944 – 2010) elämäntyönä. Patsaspuistoa on sanottu yhdeksi erikoisimmista fantasiapuutarhoista koko maailmassa. Jostakin syystä ahdistun aina puistossa käydessäni enemmän tai vähemmän. Ehkä siihen osasyynä on patsaiden hammaskaluston huono kunto ja muutenkin tietty ränsistyneisyys. Kalman tuntu huokuu myös puistoon tutustujan mieleen. Ehkä se johtuu myös veistosten harrastelijamaisuudesta. Puuttuisi vain että jossakin olisi luolan suu, josta pääsisi kauhujen luolaan viettämään ikimuistoisia pelon hetkiä. ”Kauhugalleria” kiinnostaa ulkomaalaisiakin ja se on eräänlainen miehuuskoe lapsille. Jossakin pitäisi olla varoitustaulu ” Ei aroille ja heikkohermoisille!” Se lisäisi varmaan kävijöiden määrää.

Jouko Varonen

(SARV:n jäsen)

Lehtomaitikka Siikalahdella

Siikalahden maisemia

Rönkkösen patsaspuisto kaipaisi huoltoa.

Patsaspuiston kukkaloistoa

 

 

 

 

 

Vaikuttavia tekstejä nuorilta

Hieno antologia

Maailma raollaan, nuorten pienoisnovelleja, Tammi-kustannus

Upeaa antologiaa lukiessa tulivat mieleen ne ajat, kun nuorukaisena kirjoittelin aitan vintillä runoja sateen ropistessa pärekattoon ja ruisrääkän virittäessä viljapellossa loppumatonta virttään: krrreeek krrreeek       krrreeek krrreeek…

Tuli paettua karua maaseutuelämää opettajan oppiin ja tietysti sain kehuja kirjoituksistani lehtoreilta. Jossakin vaiheessa istuin viisaiden gurujen neuvottavana. Kuljin tietäni. Minusta tuli mm. nuortenkirjailija, ei mikään verbaalitaituri, mutta elämän, ihmisten ja juttujen rakastaja.

Että mitä? Nämä nuorten kirjoitukset menevät asiaan. Ministerien kapulakieliset viisaudet tai opetussuunnitelmien kuivat visiot eivät ole mitään näiden rinnalla. Mukana on melkoinen kirjo valikoituja juttuja ja kun luin kymmenen voittajajuttua, päätin, että kirjan luen vielä kannesta kanteen.

Nuorten kirjoitukset ovat ammentaneet myös tyylillisiä seikkoja ja uudisilmauksia kirjoittajakoulutuksen kautta, niin luulisin. Itse painotin nuorille kouluttaessani useita ryhmiä kirjoituksen ja kirjoittajatyön saloihin, että kirjoittaminen on elämäntapa. Pitää rakastaa monenlaisia ihmisiä, hakeutua sellaisiin paikkoihin, joissa kuulee juttuja, lukea paljon ja omaksua oma tyylinsä.

Nämä kirjoitukset ovat todella mainio esimerkki siitä, että nuoressa polvessa on ja tulee olemaan vahvoja ja ilmaisuvoimaisia kirjoittajia. Nyky-yhteiskunnan nuiva suhtautuminen nuoriin purkautuu näissä jutuissa tuoreesti esille.

Reetta Auvinen kertoo koruttoman tarinan syrjitystä maahanmuuttajanuoresta. Alex Barriére luotaa Marco Polon ja hänen lapsensa keskusteluita. Ilona Böök sanoo totuuden kouluelämästä nuorten silmin. Meiju Forsbacka loihtii eteen tunnelmia luentosalista. Eero Karisalmi kirjoittaa surullisen tarinan yksin jääneestä miehestä ja tyttärestä, jne…

Tällaista ”kirjoittajakoulutusta” tarvitaan. Siitä kiitos myös NVL:lle jonka piirissä sain omiakin runojani julki nuorukaisena. Nuorelle, jonka juttu pääsee ”isolle kustantajalle” voi kokemus merkitä ponnauhduslautaa suurempiin saavutuksiin. Raati on tehnyt hyvää työtä.

Jouko Varonen

 

Diplomaatit asialla

Kavaku-kurssilaiset muistelevat

Isänmaan airuet, suomalaista diplomatiaa viidellä vuosikymmenellä, toim. Kimmo Pulkkinen, Hannu Mäntyvaara ja Risto Veltheim, Edita-kustannus

Ulkoasianministeriön rekrytointijärjestelmä uudistettiin vuonna 1970. Niinpä diplomaatteja alettiin kouluttaa Kavaku-kurssilla, joista ensimmäiselle haki 280 henkilöä ja heistä hyväksyttiin kurssille 30 halukasta.

Nyt ensimmäiseltä Kavaku kurssilta valmistuneet ja ministeriöön tulleet virkamiehet ovat jo siirtyneet eläkkeelle, mutta yhteishenki on hyvä. Vaikka jotkut ovat jo siirtyneet manan majoille, osallistuu kirjaan suuri osa kavakulaisista omilla artikkeleillaan, joissa he kertovat uransa tähtihetkistä, tai sellaisista ulko- ja turvallisuuspoliittisista tapahtumista, jotka ovat läheisesti sivunneet heidän tehtäviään.

Kirjaan kutsuttiin osallistujiksi myös muita aikalaisia ja asiantuntijoita. Mukana ovat lisäksi presidenttien, Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen antamat haastattelut.

Kirja on koottu suurlähettiläs Pertti Torstilan juhlakirjaksi, hänen täyttäessään 70 vuotta. Kirja sisältää muistumia Kavaku-järjestelmän alkuvaiheista presidenttien näkemyksiin. Etyk-prosessin valmistelu ja kehitys saavat omat muistelmansa. Jaakko Iloniemi muistelee mm. tunnelmia kokoussaleista ja käytäviltä.

Suomesta EU:n jäsenenä on kirjoitettu katsaus. Erkki Tuomioja on lisännyt mielenkiintoisen artikkelin historiapolitiikasta ja Paavo Väyrynen tapansa mukaan puuttuu ulkopoliitiikkaan vuosina 1970-2015.

Lueskelin kirjaa parina päivänä ja totesin että artikkelit ja muistelmat ovat varsin mielenkiintoisia, joskin jotkut aihelmat ovat jo muissa poliittisissa muistelmissa luonnehdittuja.

Kirja on kooste, jollaista ei ole aiemmin julkaistu. Se edustaa tuoretta ja mielenkiintoista lähestymistapaa suomalaiseen diplomatiaan. Kiitos kirjasta!

Jouko Varonen

 

 

 

Oppailaita pitää rakastaa

Luovuus on motivaation lähde

Katariina Salmela-Aro ( toim): Motivaatio ja oppiminen, PS-kustannus 2018

Lueskelin tätä kirjaa etsien helmiä opetustyöhön. Usein kuitenkin uuvuttavat artikkelit olivat hivenen kapulakielisiä. Joskus löysin kuitenkin mietittävää, jopa tärkeitä pointteja. Esimerkiksi yksilöllisen tavoitteellisuuden muuttuminen sosiaaliseksi osaamiseksi lienee ”uuden koulun” tärkeitä asioita.

” Oppilaan haavoittuvuuden ja ja vahvuuksien tunnistaminen herkkä kuuntelu ja tarttuminen vähäisiinkin oppilaan uinuvasta potentiaalista kertoviin tilanteisiin ovat tärkeitä ohjauksen lähtökohtia.”

Entäpä jos maahanmuuttajaoppilaat, joilta puuttuu kielitaito, tai tarkkailuluokkaa tarvitsevat lapset, jotka nykyisin sijoitetaan normaaliluokkiin, vaativat opettajalta kaikki henkiset- ja joskus fyysisetkin voimavarat.

Usein ns. asiantuntijoilla, jotka tekevät gradutöitä tai tohtorin väitteitä ei itsellään ole juuri kokemusta opetustehtävistä. Niinpä ohjeistus muodostuu teoreettiseksi sanahelinäksi. Itse olen tehnyt elämäntyöni opetustehtävissä ja huomannut, että rakastava ja luova suhtautuminen lapsiin on paras motivoinnin lähde. Lapsi aistii helposti, jos opettaja on ns. leipäpappi. Silloin tunnit menevät hulinaksi ja opetus lähinnä häirikköjen rauhoitteluksi.

Maahanmuuttajien opetus on nykyään melkolailla erilaista kuin näissä spekulaatioissa visioidaan. Opettajan tärkein haaste on saada oppilaat pysymään luokassa ja tulemaan kouluun.

Toki kirjan artikkeleissa on mahtavia innovaatioita, jotka optimitilanteissa saattavat onnistuakin. Kuitenkaan en luota ”wanhan ajan” opettajana näihin ratkaisuihin, joita mm. ministerit tekevät. Kaunokirjoituksen poistaminen opetusohjelmasta oli paha virhe. Kun katselen lastenlasten sepustuksia paperilla, niin itkuhan siinä tulee. Lopputulemana sanoisin, että edellä mainitsemani rakastava ja luova suhtautuminen oppilaisiin, voiman ammentaminen luontoretkiltä, laulujen tekeminen yhdessä, luokkalehtien sorvaaminen ja mitä kaikkia näitä onkaan, ovat pienten mielestä tärkeitä ja motivoivia asioita. Nykyisin kouluasioista päättäminen on annettu vääriin käsiin. Jos koulutoimenjohtajana on lakimies, joka ei tiedä opetuksesta mitään, ollaan väärillä urilla. Koulutyössä näyttää olevan tärkeintä opettajien uudelleenkouluttaminen, kurssit ja seminaarit, sekä palaverit. Niinpä lapset saavat usein olla keskenään kokonaisen koulupäivän, kun opettajan on pakko kuunnella esim. rehtorin joutavia löpinöitä ja uuden opetussuunnitelman valmistelua joka vuosi. Näyttää usein siltä, että opetystyö on suurelta osin sulkien keräämistä opetustoimen hattuun. Teoriat sikseen ja koulunsa käyneille opettajille työrauha! Siinä tärkein lääke uudelle koululle.

Jouko Varonen

Johdatus kauhufiktioon

Kansa tykkää kauhusta

Timo Hännikäinen: Medusan kasvot, Kirjoituksia kauhusta, Hexen Press 2018

Kuulun niihin ihmisiin, jotka vaikeroivat, kun televisiosta ei tule muuta kuin kauhua, väkivaltaa ja seksiä. Uusinnat seuraavat toistaan ja hirvittävyyksiä näytetään lasten katseluaikaan pätkinä vaikkapa ennen uutislähetyksiä.

Muistan toki katsoneeni kauhuelokuvan Linnut ja muutamia nykyaikaisempiakin kauhukuvia, koska perheessäni sattuu olemaan kauhufani, joka vaatimalla vaatii katselemaan kauhuleffoja, vieläpä aamuyön tunneille asti. Itse olen kuitenkin niitä ihmisiä, jotka käyvät nukkumaan kello 10.00.. Ainut vähän jännittävämpi kirjani oli Mika ja huppumies ja taisin myös kirjoittaa johonkin jatkokertomuksen Tunnelitulli, jossa isot pojat vaativat alakoululaisia tuomaan rahaa maksuksi tunnelin läpi kulusta.

Mutta asiaan. Timo Hännikäinen on kauhutaiteen asiantuntija ja hänen esseensä ovat monipuolisia ja kauhun anatomiaan pureutuvia. Ruudulta katsottu kauhu on toisaalta turvallinen ja kutkuttava kokemus joillekin, samoin kuin siperianriikerin katselu panssarilasin läpi 20 sentin etäisyydeltä. Mutta on niitäkin jotka voivat pahoin vaikka ovat turvassa katsoessaan kauhua.

Sodan kauhuista on vanhuksilla paljon kokemuksia. Se oli sellaista raakuutta, joka ei mahdu tajuntaan, vaan rikkoo psyyken vielä jälkipolviltakin. Moni mies ei palannut sodasta henkisesti terveenä ja jatkoi pahan perinnettä perhepiirissä, koska siihen aikaan ei annettu kriisiapua ja maalla ei naapuritalon asioihin puututtu vaikka ne olisivat olleet nykylainsäädännön mukaan ehdottoman vankilatuomion arvoisia.

Kirja on hyvä teos kauhufriikeille. Itse olen kokenut nuoruudessa sitä lajia tarpeeksi, joten kirjan kertalukeminen riitti. Hännikäinen on asiantuntija kauhufiktion suhteen. Kirjassa on vielä aika rankka kuvitus. Toivoisinkin, että televio-ohjelmissa huomioitaisiin enemmän niitä, jotka haluavat ruudustakin kokemuksia tavallisesta ja rauhallisesta elämästä, kukaties luonnon ihmeistä.

Jouko Varonen